Rakkaudesta Vantaaseen: Vantaa vetää puoleensa

 

Vantaa on aina tuntunut synonyymilta sanalle tavallinen. Se on harmaa, hieman nukkavieru ja niin tavallinen, ettei se erotu muiden joukosta. Tämä on siis pelkkä kehu, sillä tähän ainaiseen altavastaajaan on niin helppo samaistua. Naapurien ivaama paikkakunta on synnyttänyt aivan oman kulttuurinsa, jossa negatiiviset mielikuvat kannattaa kääntää omaksi vahvuudeksi. Siinä on myös omat etunsa, ettei Vantaa ole ollut kaiken keskipisteenä. Tästä johtuen Vantaalla on aina saanut olla oma itsensä, eikä siellä ole koskaan tarvinnut esittää mitään muuta kuin on. Vastaavasti Vantaalta käsin katsottuna esimerkiksi Helsinki on paikoin näyttäytynyt hyvinkin pinnalliselta ja kylmältä.

Monesti on kuullut sanottavan, että Vantaa on kuin Suomi pienoiskoossa. Vantaalta löytyykin siihen kaikki tarvittava: kaupungin vilinää, maaseudun rauhaa, maantiet, rautatiet, joet, järvet ja mitä vielä? Kuulin kerran tarinan miehestä, joka oli lyönyt vetoa, ettei poistu Vantaalta vuoteen minnekään, juuri tästä syystä. Mutta se onkin sitten aivan toinen tarina.

Jaakko Salo ja Sora-koira Ruskeasannan hiekkamontuilla.

Vartuin Itä-Vantaalla hiljaisella omakotitaloalueella. Erilaiset metsäleikit ja seikkailut lentokentän läheisyydessä olivat parasta mitä tiesin. Teini-iässä meille muodostui tiivis kaveripiiri, joka pyöri enemmän tai vähemmän musiikin ympärillä. Noihin aikoihin meille alkoi kehittyä paikoin vahva vantaalainen identiteetti, vaikka emme sitä silloin sen enempää ajatelleet. Aloimme käyttää leikkimielistä "Itä-Vantaa" käsimerkkiä, jota viljelimme kavereiden kesken. Syntyi myös ainekset näytelmälle "Tuntematon rusalainen", joka siis pohjautui suoraan Väinö Linnan romaaniin Tuntematon sotilas.

Monet asiat ovat ehtineet unohtua tässä vuosien saatossa, mutta en varmaan ikinä unohda niitä loppukesän päiviä, kun kipusimme auringon laskiessa Möskärin huipulle kuuntelemaan poltettuja cd-levyjä kannettavasta radiosta.

Perustimme myös ahkerasti erilaisia bändejä kaveripiirimme sisällä ja samat soittajat saattoivatkin soittaa useammassa bändissä. Itse päädyin soittamaan bassoa kuin vahingossa. En kokenut sen suurempaa poltetta soittamiseen, mutta yhdessä tekeminen ja kavereiden kanssa hengaaminen oli sitäkin tärkeämpää.

Minulle vuosi 2009 oli käänteentekevä, koska silloin järjestin ensimmäisen tapahtuman Hiekkaharjun nuorisotalolla. Siellä soitti oman bändini lisäksi kavereiden bändejä ja tilaisuus oli ajateltu vain oman piirin jutuksi. Tapahtuma osoittautuikin odotettua suositummaksi ja nuoria tuli aina Helsingistä asti katsomaan keikkoja. Suosiosta johtuen nuorisotalon työntekijät pyysivät minua järjestämään tapahtuman uudestaan ja lopulta se järjestettiin yhteensä 3 kertaa. Vähän vielä silloin tiesin, mutta myöhemmin tämä tapahtumasarja johdatti minut nykyisen ammattini pariin. Siihen oli toki vielä matkaa.

Järjestyksessään ensimmäinen Punk Revival -tapahtuma Hiekkaharjun nuorisotalolla 25.4.2009. Meneillään tapahtuman loppuhuipennus, jossa yhtyeet Bloodsucker Circus ja SinnerSixtySix kavereineen nousivat yhdessä lavalle esittämään Backyard Babies -yhtyeen "Friends" kappaleen.

Seuraava suurempi käänne tapahtui jo seuraavana vuonna, kun perustimme Katujen Äänet -nimisen bändin. Halusimme alusta asti profiloitua vahvasti vantaalaiseksi bändiksi ja erottautua näin kaikista itseään muka helsinkiläisinä pitävistä bändeistä. Vantaalaisuus kanavoitui nopeasti kappaleiden sanoituksiin, joissa vilisivät meille tutut paikat ja tapahtumat. "Oodi Vantaalle", "Maisema kuolee", "Joen toisella puolella", "Pitkät jäähyväiset" ja monet muut kappaleistamme sijoittuvat Vantaalle. Paikallisuus on näkynyt myös tavalla tai toisella musiikkivideoillamme ja levynkansissamme. Parhaimpana esimerkkinä on viimeisimmän albumimme kansikuva, jossa on vanha kuva Kulttuuritehdas Vernissasta, joka on toiminut treenipaikkanamme jo yli kymmenen vuoden ajan.

Vaikka en enää asu Vantaalla, niin se vetää silti puoleensa. Vanhempani asuvat vielä siellä ja suuri joukko kavereita, joten Vantaalla tulee käytyä jatkuvasti. Lisäksi olen töiden myötä päätynyt työskentelemään Vantaalla useissa eri tapahtumissa, ja niiden lisäksi olen työskennellyt myös Kulttuuritehdas Vernissalla. Vantaa tulee olemaan aina henkinen kotini asuin sitten missä päin maailmaan tahansa. Ei ole siis aivan klisee sanoa: "mies voi lähteä Vantaalta, mutta Vantaa ei miehestä”.

Jaakko Salo

Kirjoittaja on helsinkiläistynyt kulttuurituottaja, joka on tuottanut tapahtumia Vantaalle. Salo on myös Katujen Äänet -yhtyeen sanoittaja ja basisti.

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.

 

Helsingin pitäjä - Vantaa 2022 julkaistu - Juhlavuosi, Ruotsin vallan aika ja uusi kotiseutuneuvos

Vantaa-Seura täytti 15.10.2021 kunnioitettavat 60 vuotta. Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys – Helsinge hembygds- och museiförening r.y. perustettiin vuonna 1961. Yhdistyksen syntyyn vaikutti voimakkaasti halu perustaa maalaiskuntaan oma kotiseutumuseo. Pian kotiseutumuseo syntyikin Helsingin pitäjän kirkonkylään, mutta perustajana oli Helsinge–Tusby Ungdomsförbund. Nimestään huolimatta kotiseutuyhdistys suuntasi voimavaransa muunlaiseen kotiseututyöhön.

Vantaa-Seuran 60-vuotinen taival on ollut menestys. Toiminta on asteittain muuttunut ja monipuolistunut kasvavan kunnan ja kaupungin asukkaiden tarpeiden mukaan. Nimeäkin yhdistys on ehtinyt vaihtaa pari kertaa. Vuonna 2017 Suomen Kotiseutuliitto valitsi Vantaa-Seuran vuoden kotiseutuyhdistykseksi.

Vuosikirjan kannessa on karoliinien nuori rumpalipoika. Karoliinit olivat Ruotsin armeijan sotilaita kuninkaiden Kaarle XI ja XII ajalla 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alkupuoliskolla. Kannen maalauksen on tehnyt historiallisiin aiheisiin erikoistunut taiteilija Tom Björklund.

Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden vuosikirjan teemana on Ruotsin vallan aika. Kyseessä oli pitkä ja hyvin merkittävä ajanjakso Vantaan ja Helsingin pitäjän historiassa. Ajanjakso loi pohjan nyky-yhteiskunnallemme ja siitä on edelleen monia näkyviä merkkejä ympärillämme. 

Ruotsin vallan aika alkoi keskiajalla ruotsalaiskolonisaation myötä. Tällöin nykyisestä Suomesta tuli kiinteä osa Ruotsia, jota kutsuttiin nimellä Österlandet eli Itämaa. Vantaalla keskiajalta periytyvä Ruotsin vallan aika näkyy kaikkialla. Monet -by ja -böle päätteiset paikannimet kauniine kyläkeskuksineen ja vanhoine maatiloineen kertovat ruotsalaisten perustamista kylistä. Hieno esimerkki aikakaudesta on myös 1400-luvun puolivälissä valmistunut Pyhän Laurin kirkko, joka on koko pääkaupunkiseudun vanhin rakennus.

Ruotsalaiset aloittivat myös nykyisen Suomen ja Vantaan seudun kartoituksen. Vuosikirjassa julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa monia upeita aluetta kuvaavia niin sanotun Kuninkaan kartaston sotilaskarttoja 1700-luvun lopulta ja 1800-luvun alusta.

Kuninkaankartastoon kuuluva kartta Hakkilasta. Paikalla on nykyisin Keskon varastoja ja Hakkilan entinen sorakuoppa sekä Honkanummen hautausmaa. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Vantaa-Seura pyrkii tuomaan seudun historiaa esille monin eri tavoin. Kirjan julkaisemisen lisäksi hyvä keino on tapahtumien järjestäminen. Seudun keskiaikainen menneisyys näkyy Helsingan keskiaikapäivässä. Tapahtuma saatiin kesällä 2021 välivuoden jälkeen järjestettyä menestyksekkäästi haastavasta koronatilanteesta huolimatta.

Monia muita tilaisuuksia yhdistys joutui perumaan. Valitettavasti emme onnistuneet järjestämään sellaista tapahtumien ilotulitusta, jollaista olimme 60-vuotiaan Vantaa-Seuran kunniaksi suunnitelleet. 

Näkyviä 60-vuotisjuhlavuoden toimia ovat olleet yhä jatkuvaVantaa-villapaitahanke sekä kivikautisaiheisen muraalin maalaaminen kerrostalon seinään Myyrmäessä yhteistyössä katutaidekollektiivi Street Art Vantaan kanssa. Kaunis muraali on saanut paljon kehuja lähiympäristön asukkailta ja avaa uudella tavalla seudun menneisyyttä.

Kaupunginjohtaja Ritva Viljanen ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Antti Lindtman luovuttivat Tasavallan presidentin avoimen kirjeen kotiseutuneuvoksen arvonimestä Jukka Hakolle kesäkuussa 2021. Kuva: Jarna Hyvärinen/Vantaan kaupunki.

Onneksi korona-ajalle sattui aivan erityisen iloinen tapahtuma, kun yhdistyksen pitkäaikaiselle puheenjohtajalle Jukka Hakolle myönnettiin tasavallan presidentin toimesta kotisutuneuvoksen arvonimi. Jukka jos kukaan on arvonimen ansainnut. Hän on monen vuosikymmenen ajan tehnyt lujasti työtä vantaalaisen kotiseudun hyväksi. Suuret onnittelut Jukalle! 

Andreas Koivisto

Alla vielä kirjan sisällys:

Rakkaudesta Vantaaseen: Helsingistä Vantaalle, Vantaalta aikuiseksi

 

Muutettuani Vantaalle Helsingin Viikistä yhdeksänvuotiaana, voin sanoa kasvaneeni osittain Vantaalla. Vantaa- sekä tikkurilalaisidentiteettini onkin syvälle juurtunutta ylpeyttä, joka toisinaan on hieman sarkastista, mutta silti päällisin puolin puhdasta kunniantuntoa. 

  

Vantaalla on tietenkin puolensa. Erityisesti Vantaan yksilöllinen ja tasokas kulttuuripuolen opetus on elämässäni koskettanut minua paljon, sekä auttanut minua kasvamaan ihmisenä. Vantaan musiikkiopiston pikku kasvattina olenkin siivittänyt lapsuuteni turvallisilla aikuisilla, kokemuksilla sekä luonnollisesti myös musiikilla. Etuoikeutetusti olen saanut tasaisen lapsuuden vakaalla kasvualustalla, siispä osaksi kiitos siitä myös Vantaalle.

 

Kulttuuritoimeen panostaminen sekä sen elävöittäminen ja mahdollistaminen kaikille on tärkeä osa hyvinvoivan väestön saavuttamista. Kulttuurin merkitystä ei aina huomata, koska sen vaikutus ei välttämättä ole niinkään fyysinen muutos, vaan hiljattain kasvava hyvinvoinnin aalto. Kulttuurilla on merkitystä, ja olen onnellinen päästyäni kokemaan tämän merkityksen myös itse. 

 

Vantaa-Seuran kesätyöntekijät töissä Helsingan keskiaikapäivässä 14.8.2021. Oikealla Marjukka Ruotsalainen. Kuva: Olli Leino.

Musiikkiopetuksen lisäksi olen aivan tavallinen lukio-opiskelija vantaalaisessa lukiossa. Erityisesti opiskelijoita kohdannut koronavuosi etäkouluineen nostatti nuorison keskuudessa paljon keskustelua hyvän mielenterveyden ylläpidosta ja siitä, kuinka helppoa apua oikeastaan onkaan hakea ongelmia kohdatessa. Vantaalla on toimiva ja nopea kouluterveydenhuolto, mutta muuten on yleisesti todettava mielenterveystoimen nopeuden olevan valitettavan hidasta. Toisaalta keskustelun myötä ongelmaan varmasti tullaan tarttumaan – ja onkin ymmärrettävää, että reaaliaikainen reagointi nopeasti sekä laajasti kasvavaan kysyntään tällaisella alalla on varmasti vaikeaa. On kuitenkin erittäin tärkeää kehityksen kannalta, että tällaisia teemoja otetaan esiin ja pohditaan, miten asiaa voitaisiin kehittää. 

 

Vantaa onkin kerrassaan valtava alue. Se pitää sisällään sekä moderneja kerrostalokeskittymiä, kauppakeskuksia, kaikkea uutta ja nykypäivää uhkuvaa – että myös paljon luontoa sekä historiallisia elementtejä. Kuinka hienoa onkaan astua talostaan ulos koto-Tikkurilassa ja kohdata pian merkittäviä historiallisen ajan jäänteitä. Juuri se on mielestäni kunnioitettavaa; tasapainottelu uuden ja vanhan kanssa. Kuka olisikaan arvannut, että esimerkiksi vilkkaan rautatieasema Dixin vieressä sijaitseekin pienempi, vanha rautatieasema, jolla on vahva historiallinen kytkös Suomen sisällissotaan?

Tikkurilan vanha tiilinen asemarakennus vuodelta 1862 toimii nykyään Vantaan kaupunginmuseona. Marjukka Ruotsalainen on ottanut kuvan Vantaan historiakävelyllä 2021.

Nitoessani Vantaata yhteen, lienee selkeintä todeta, että Vantaalla kaikki on lähellä. Koulutus, kulttuuri, historia, luonto, tuki sekä turva, kasvupaikka, koti. Vantaa on ollut minulle tilaisuus kehittyä sellaisena kuin haluan olla – ja tulee toivon mukaan olemaan sellainen myös jatkossa. 

 

Marjukka Ruotsalainen

 

Kirjoittaja on 17-vuotias lukiolainen ja fagotisti Vantaalta. Ruotsalainen oli kesällä 2021 kesätöissä Vantaa-Seurassa.

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.

Rakkaudesta Vantaaseen: Kotiseuturakkautta kolmessa näytöksessä

1. 

Pakahduttavan helteisenä päivänä luen Maggie Nelsonia kellarin pyykkituvassa, joka on kerrostalomme ainoa viileä soppi. Nelson vertaa puolisolleen osoittamaansa rakkaudentunnustustaan Argo-laivaan, jota voidaan aina vain nimittää Argo-laivaksi, vaikka sen kaikki osat vaihdetaan ajan saatossa. Samalla tavalla kuin rakkaudentunnustuksen merkitys on jatkuvassa muutoksessa, on Argo-laiva vailla muuta pysyvää merkitystä kuin oma nimensä, vailla muuta identiteettiä kuin muotonsa.

Olen luvannut kirjoittaa Rakkaudesta Vantaaseen -blogiin, joten Nelsonin rakkaudentunnustusvertaus vie ajatukseni väistämättä kotikaupunkiini. Ajattelen Tikkurilaa, joka on pelkästään minun elinaikanani kokenut valtavia muutoksia. Kai Argo-laivan tavoin Tikkurilakin on aina vain Tikkurila, vaikka sen joka ainoa talo purettaisiin ja korvattaisiin uudella. En silti voi olla surematta Vantaan vanhan rakennuskannan nopeaa katoamista. Kotiseuturakkauteni tuntuu kiinnittyvän konkreettisiin paikkoihin, rakennuksiin ja niiden ympäristöön.

Kirjoittaja Lemminkäisen kallioilla heinäkuussa 1997. Kuva: Kirsti Järvi-Eskola, kuvankäsittely Aino Järvi-Eskola.

2.

Muutama vuosi sitten kirjoitin Hakunilassa esikoisnäytelmääni ”Viljo S.” Dokumenttipohjainen näytelmä Tikkurilan punakaartilaisista sai kantaesityksensä Tikkurilan Teatterissa sisällissodan muistovuonna 2018. Kerätessäni aineistoa näytelmää varten, luin aikalaiskertomuksia Tikkurilan taistelusta huhtikuussa 1918. Viljo Sohkasen muistelmista käy ilmi, miten haavoittuneita vietiin turvaan asemarakennukseen, jossa nykyisin toimii Vantaan kaupunginmuseo. Vernissatehtaan työläiset auttoivat ihmisiä piiloutumaan nykyiseen Kulttuuritehdas Vernissaan, jossa sata vuotta myöhemmin Tikkurilan Teatterin näyttelijät välittivät tulkintaansa näistä tapahtumista uusille tikkurilalaisille. 

Kirjoittaessani näytelmää podin toisaalta hieman syyllisyyttä sadan vuoden takaisten ihmisten henkilökohtaisten tarinoiden kirjoittamisesta osaksi taidettani. Toisaalta ajattelin, että kotiseudun historian tunnetuksi tekeminen on tärkeää. Uskoin, että oman arkiympäristön historiaan tutustuminen voi edistää kotipaikkaan kiinnittymistä, kasvattaa halua säilyttää vanhaa ja lisätä empatiaa aiempia sukupolvia kohtaan. Kirjoittaessani edelleen olemassa olevia tapahtumapaikkoja näytelmääni, koin niiden kautta liittyväni itsekin osaksi paikallista historiaa. Sallin itselleni tuon mahtipontiselta tuntuneen ajatuksen, sillä uskoin vilpittömästi, että myös muut voisivat kokea asian niin. Ensi-illan jälkeen muutamat katsojapalautteet vahvistivat tämän ajatukseni. 

Eräs esityksemme nähnyt vantaalainen kertoi seisseensä teatteri-illan jälkeen pitkään hiljaa Tikkurilan asemalla ja miettineensä ajan jatkumoa. Toinen, hiljattain muualta muuttanut, kertoi esityksen rikastaneen hänen käsitystään uudesta kotikaupungistaan. Ajattelin, että tämän kaltaiset kokemukset ovat varteenotettava peruste kirjoittaa kotiseutuhistoriaa näyttämölle. 

Nyt ajattelen lisäksi, että työryhmämme saa kiittää säilytettyjä rakennuksia siitä merkittävästä lisäefektistä, jonka ne antoivat Viljo S. -esitykselle. Katsojien oli helppo jatkaa paikallishistorian pohtimista astuessaan ulos vernissatehtaasta ja kulkiessaan kotiaan kohti – kenties rautatiesiltaa pitkin, sitten vanhan asemarakennuksen ohi, kohti kaikkia niitä Tikkurilan katuja, jotka näytelmässä mainitaan.

3. 

Lapsuudenkotini maiseman halkaisee nykyään Kehärata. 

Peruskouluni kävin vastikään puretussa Vantaankosken koulussa.

Menin katsomaan vanhaa kouluani juuri ennen sen purkamista. Syysmyrsky heilutti sälekaihtimia hylätyn koulun rikotuissa ikkunoissa. Seinät oli kauttaaltaan koristeltu katutaiteilijoiden katoavilla teoksilla. Näky oli vaikuttava: kuin monen sukupolven teiniangstipatoumat olisivat viimeinkin päässeet purkautumaan. Kaikki irtain jumppavälineitä, soittimia, piirtoheittimiä ja ruokalan tuoleja myöten oli paiskottu ikkunoista läpi – revitty, tuhottu, yritetty polttaa.

Vantaankosken koulun autio tontti heinäkuussa 2021. Kuva: Aino Järvi-Eskola.

Tänä kesänä koulun paikalla on enää tyhjä kenttä. Se näyttää oudon pieneltä, kun koulurakennukset ovat poissa. Muistan, missä talojen ääriviivat kulkivat, missä oli kevätjuhlan aikaan kukkivia pensaita ja missä seisoi liukumäki, jonka alla pidimme tokaluokkalaisina hiljaisen hetken Pelle Hermannin muistolle. Vasta aikuisena minulle paljastui, että tieto näyttelijä Veijo Pasasen kuolemasta oli tavoittanut meidät kymmenen vuotta myöhässä: hän olikin kuollut jo vuonna 1988.

Autiolla hiekkakentällä pohdin, olenkohan sittenkin ymmärtänyt Argo-laivan väärin. Jos Vantaa onkin jatkuvassa muutoksessa, niin olen myös minä. 

Mieleeni juolahtaa, että tähän paikkaan täytyy liittyä lukemattomien ihmisten lapsuusmuistoja vuosikymmenten varrelta. Verrattuna moniin kotikaupunkini alueen historiallisesti merkittäviin tapahtumiin on hyvin, hyvin triviaalia, että kevättalvella 1998 tällä paikalla eräät vantaalaislapset kunnioittivat kymmenen vuotta aiemmin edesmennyttä televisioklovnia hiljaisin surumenoin.

Silti ajattelen myös tuota tapahtumaa, kun ajattelen Vantaata. Vaikka liukumäkeä ei enää ole, eikä koko koulua. Tiedän jotain siitä, mitä tällä paikalla tapahtui. Se saa minut tuntemaan oloni kodikkaaksi, mikä ei mielestäni tunteena ole kovinkaan kaukana rakkaudesta.

Aino Järvi-Eskola 

Aino Järvi-Eskola (s. 1989) on näytelmäkirjailija, joka on kotoisin Vantaalta. Hänen uusin näytelmänsä ”Meidän Laila” saa ensi-iltansa 60-vuotisjuhlavuottaan viettävässä Tikkurilan Teatterissa marraskuussa 2021.

Rakkaudesta Vantaaseen: Kuusi ohjaajan poimintaa Kalevauva.fi:n Vantaa-videolta

Vantaa-kappale sai ensiesityksensä Paalutorilla rankkasateen säestämänä Myyrmäen taiteiden yössä 2017. Musiikkivideo kuvattiin ja julkaistiin saman vuoden syksyllä. Sittemmin olemme huomanneet, että lähes jokaisella paikkakunnalla on “oma Vantaansa.” 

Mihin perustuu Vantaata lempeän satiirin kautta käsittelevän kappaleen suosio? Ehkä salaisuus on Vantaan samaistuttavassa maineessa Helsingin ja Espoon vähemmän hienostelevana pikkusisaruksena.

Olemme esittäneet Vantaa-kappaletta ympäri Suomea varmasti vähintään parisataa kertaa ja esitämme sen yhä lähes jokaisella keikallamme. Meillä on tapana kysyä yleisöltä, mikä on kyseisen kaupungin “Vantaa” ja yleensä kysymykseen löytyy kohtuullisen yksimielinen vastaus – oli se sitten Turussa Raisio, Oulussa Kempele tai Tampereella Nokia tai Ylöjärvi.

Palasin “ohjaaja muistelee” hengessä leikkauspöydälle ja poimin videolta 60-vuotiaan Vantaan kunniaksi kuusi Vantaa-muistoa.

1. Suomen landein kaupunki Vantaa -traktori

Vantaan parhaita puolia on luonnon läheisyys. Missä tahansa Vantaalla onkin, ei ole koskaan montaa sataa metriä kävelymatkaa lähimpään metsään. Maalaismaisemaa videolle tallentui sekä Ylästöstä että Backaksen kartanolta, mutta traktori löytyi urbaanista ympäristöstä Myyrmäen urheilukentältä. Saimme lainata sitä kuvauksiin ystävällisen huoltohenkilökunnan luvalla, ja Valtra-teksti taipui lähes itsestään Vantaaksi.

2. Vantaalla tapahtuu

Nettimeeminäkin nähdyt tyhjät ilmoitustaulut olivat luonnollinen aloitus videolle. Niitä tuli kävelyillä vastaan mitä kummallisimmissa paikoissa, mutta ehkä niiden tyhjyys heijasteli enemmänkin vuosikymmeniä sitten tehtyä outoa sijoittelua kuin tapahtumien määrää Vantaalla. Kartoitin ilmoitustauluja ympäri Vantaata ja päädyimme kuvaamaan Myyrmäen Löydöspolun taulua. Se ei enää taida olla käytössä. Hukkaan kartoitustyö ei mennyt, sillä kävin myöhemmin kiinnittämässä kaikkiin löytämiini tauluihin Ravintola Wandasissa pidetyn videojulkkarikeikan mainosjulisteet. Hesarissa oli juuri sattumalta juttua aiheesta: https://www.hs.fi/kaupunki/vantaa/art-2000007902506.html

3. Kaupunki ilman identiteettiä & hämmentynyt John Travolta

Myöskin nettimeemiksi nousseessa Pulp Fiction klassikkoklipissä John Travoltan roolihahmo etsii hämmentyneenä puhujaa huoneesta, mutta Vantaa videolla etsinnässä on kaupungin identiteetti. Kuvasimme kohtauksen uudestaan greenscreenin edessä Coworking Myyr Yorkin tiloissa, ja Vantaata kuvastavan Kehä III:n ja Tuusulanväylän risteysmaiseman Sokos Hotel Flamingon ylimmästä kerroksesta. Vantaan kaupunginmuseossa on muuten nähtävillä tämän vuoden loppuun asti mainio “Kaupunki ilman identiteettiä? -näyttely, jonka virtuaaliavajaisissa saimme kunnian olla esiintymässä.

4. Myyrmäenraitti & ostoskärryt

Itselleni merkittävin paikka Vantaalla on Myyrmäenraitti. Kun saavuin ensimmäisenä koulupäivänä raittia pitkin Vaskivuoren musiikkilukiolle, tuntui opiskelijoita täynnä oleva lähes kilometrin mittainen kävelykatu aivan maagiselta. Raitin varrella vuosia asuessa tulivat tutuksi myös pitkin poikin lojuvat ostoskärryt. Niillä on jopa oma Shopping Carts of Myyr York -sivu Facebookissa, joten oli selvää, että videolle pitää saada kohtaus kärryjen kanssa raitilla. Kuvauksissa ei tarvinnut etukäteen hommata rekvisiittaa, vaan kahdet ostoskärryt löytyivät muutamassa minuutissa.

5. Hiekkaharjun vanha vesitorni & Sami Hurmerinta

Kappaleessa ja videolla vierailee Vantaan kulttuuripalkinnonkin saanut legendaarinen Sami Hurmerinta. Kitarasoolo kuvattiin Hiekkaharjussa ja Sami saapui kuvauksiin kävellen – tietenkin kitara olalla ilman koteloa. Siinä oli jotain upeaa Vantaa-henkeä. Silloin oli jo tiedossa, että vanha upean ufomainen vesitorni ollaan purkamassa, joten oli hienoa saada mukaan ikuistetuksi pian muuttuva maisema.

Hetkeä aiemmin videolla nähdään myös vilaukselta Keimolan moottoriradan valvontatorni, joka on sittemmin restauroitu. Jo neljässä vuodessa siis moni maisema on ehtinyt muuttua.

6. Vantaa-tervehdys & Vantaan lohi

Videolla on myös demonstroituna Vantaa-tervehdys, ja taustalla loikkaa tietenkin Vantaan lohi. Opetamme Vantaa-tervehdystä keikoillamme ja tavoitteenamme on, että joku päivä vielä jokainen suomalainen osaa sen. 

Vantaa -tervehdys menee yksinkertaisesti näin:
1. Nyrkit yhteen
2. Nyrkistä molskahtaa lepattaen lohenpyrstö…
3. … joka laskeutuu sykkimään sydämen päälle V-kirjaimena
Tarkemmat ohjeet tervehdykseen voi katsoa myös vaikkapa YLE Areenasta Puoli seitsemän vierailustamme.

Vantaa -musiikkivideon voi katsoa YouTubessa

Aapo Niininen

 

Kirjoittaja on muusikko ja video-ohjaaja, jonka kipinä musiikkiuralle on syttynyt Vantaalla Vaskivuoren lukiossa. Yhdessä Kimmo Nummisen kanssa muodostettu yhtye Kalevauva.fi on valittu Vuoden vantaalaiseksi 2017. http://aaponiininen.com http://kalevauva.fi

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.

Rakkaudesta Vantaaseen: Vantaa tulee, Vantaa puree! Viva la Vantaa!

Vantaa tulee, Vantaa puree! oli kymmenisen vuotta sitten meidän Vantaan Kuorosota-kuoromme sotahuuto. Kylläpä aika tosiaan rientää. Mutta mennäänpä vielä siitäkin kymmenen vuotta taaksepäin aikaan, jolloin Vantaa todellakin puraisi – ainakin minua. Siitä tuli ajattelutavan muutos, sillä Helsingissä syntyneelle Vantaa oli silloin vielä susirajan väärällä puolella.

Ihan hullua, että Kehä kolmosen pohjoispuolelle muutto olisi jotenkin rankempi ratkaisu – hassua, ihan kuin siinä olisi joku korkeampi kynnys Helsingin ja Vantaan rajalla, vaikka ihan samaa multaa ja maata molemmissa. Mutta uutta kotia metsästäessäni olin uteliaisuuksissani eksynyt kuitenkin Itä-Vantaalle, enkä saanut sitä aluetta ja taloa enää pois mielestäni.

Kuusijärvi ympäristöineen lumosi Meiju Suvaksen parikymmentä vuotta sitten. Kuva: Meiju Suvaksen kotiarkisto.

Rakennus, piha ja luonto ympärillä sekä polveileva maasto olivat tehneet lähtemättömän, melkein jopa satumaisen vaikutuksen. Helsingin rajalle oli matkaan 3 kilometriä, sen keskustaan pääsi autolla 20 minuutissa, talon välittömässä läheisyydessä oli metsä, jonka takaa alkoi maaseutu lampaineen ja lehmineen. Tontit olivat huomattavasti isompia kuin Helsingin puolella ja asunnot myös jonkin verran edullisempia. Kuusijärvikin olisi sitten entistä lähempänä, joten muutto Vantaalle rupesi olemaan vaihtoehdoista paras.

Pohjois-Helsingistä Itä-Vantaalle

Niinhän se on, että kun lapsi tulee taloon, niin sitä aletaan helposti etsiä uutta ja isompaa kotia. Kun tulevan kodin lähinaapurustossa vielä sattui asumaan saman ikäisiä leikkikavereita ja tie johti vain sen varrella oleviin taloihin sitten päättyäkseen metsän reunaan, niin tuntui, että tässä olisi lapsen hyvä ja turvallista kasvaa – ja eipä aikaakaan, kun syntyi vielä toinenkin lapsi.

Menihän siinä "Stadin friidulla" parisen vuotta, että kunnolla kotiutui uudelle kotipaikalle. Kotiutumisessa auttoivat suuresti ihana koti, sitä ympäröivä luonto, mukavat naapurit, tapaamiset ystävien kanssa, Kuusijärvi sekä Hakunilan uimahalli!

Vantaa kaiken antaa, Viva la Vantaa!

Vantaa on antanut minulle ja perheelleni todella paljon näinä parina kymmenenä vuotena, jotka olen jo täällä ehtinyt asua ja nauttia asuinpaikkani vehreydestä. Olen saanut täältä ihanan kodin perheellemme. Täältä ovat löytyneet lasten koulut, harrastukset ja kaverit.

Oma harrastuspiiri on mukavasti laajentunut: kuntosalit, vesijuoksut uimahallissa, tanssitunnit ja niiden kauttakin löydetyt uudet ystävät. Enkä voi mitenkään olla mainitsematta Teatteri Vantaan musiikkiteatterin esityksiä, joissa olen saanut olla mukana sekä omia joulukonsertteja Vantaan kirkoissa.

Ikimuistoinen oli myös urani 35-vuotisjuhlakonsertti Martinuksessa Vantaan viihdeorkesterin kanssa. Vielä tähän lopuksi voin todeta, että jos iskee kaukokaipuu, niin onhan meillä Helsinki-Vantaan lentokenttä, josta voi ampaista, koronan hellitettyä, ihan minne vaan.

Meiju Suvas

Meiju Suvas on vantaalaistunut, koko Suomen tuntema viihdetaitelija. Suvas palkittiin vuonna 2017 Vantaan kulttuuripalkinnolla.

Yllä oleva kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.

Rakkaudesta Vantaaseen: Tarinoiden ja hyvien naapureiden Vantaa

Minun vantaalaisuuteni on ennen kaikkea tarinoita. Kirjailijalta sellaista suhdetta kotiseutuun sopii tietysti odottaakin. Tarina alkaa siitä, kun olin 2-vuotias ja vanhempani toivat minut uuteen kotiimme Korsoon. Meille uusi koti, pieni ja vanha keltainen puutalo, oli äidilleni unelmien täyttymys. Minulle ilmeisesti ei. Tarrauduin syliin. En halunnut koskea jalallanikaan uuden kodin lattiaa. 

Polkupyörän satulan säätöön sai apua naapurista. Tässä kuvassa ollaan mummolassa. Kuva: Soili Pohjalaisen kotialbumi.

Oikeastaan vantaalaisuuteni ulottuu paljon kauemmaksi, niihin sattuman ja kohtalon oikkuihin, jotka toivat Pohjanmaalta, Pohjois-Karjalasta, Hämeestä ja Uudenmaan Nurmijärveltä lähtöisin olevat isovanhempani aikoinaan Helsingin maalaiskuntaan. 

Vantaalaisuuteni tarinoihin kuuluu Hiekkaharjussa sijainnut äitini lapsuudenkoti, jonka keittiön komeron takaseinän läpi isoäitini jutteli naapurin rouvan kanssa. Sen saman naapurin rouvan kanssa he huijasivat isoisäni lapsenvahdiksi siksi aikaa, kun rouvat kävisivät riisikupongilla ostamassa riisiä. He mitään riisiä lähteneet ostamaan. Isoisäkin tajusi sen kohta ja haki rouvat kotiin tanssilavalta, joka sijaitsi nykyisen Tikkurilan ortodoksisen kirkon lähellä.

Olemassaoloni on monen pienen seikan ja sattuman ansiota. Kävi niin, että toinen isoisäni sai ensin päähänpiston perustaa sukulaisnaisen kanssa kaupan Korson Vierumäkeen ja sitten päähänpiston rakentaa oman kaupan kylän toiselle puolelle Jokivarteen. (Isoisäni sai useita päähänpistoja. Ne kaupat jäivät sitten mummoni hoidettaviksi.) Minun kannaltani oleellista oli myös se, että äitini perhe muutti Hiekkaharjusta Jokivarteen. Muuttomatkalla pesukoneen kansi lensi hienossa kaaressa kyydistä Korson asemalla ja jäi sille tielleen. Kannaltani onnekasta oli myös se, että isäni oli, kuten tarina kertoo, niin laiska mies, ettei viitsinyt lähteä hakea vaimoa kaukaa vaan otti puolison melkeinpä saman tien varresta, missä itse asui. Siitä kului sitten joitakin vuosia ja oltiin siellä vanhassa keltaisessa talossa, jonka lattialle en suostunut astumaan.

Minusta ja uudesta kodista tuli pian kavereita. Mielestäni oli hauskaa, kun sadesäällä talon kellarikerroksen lattia lainehti vettä. Minä iloitsin, äitini ei. Kului vuosia. Keltainen talo myytiin, meille rakennettiin viereen uusi talo. Kului vuosia. Minä muutin pois kotoa ja Vantaalta. Joku kerran sanoi, että vantaalaiset nuoret ovat kuin lohet. Palaamme kotiseudulle kuin Vantaan vaakunan kala, kun on perheen aika. Minä palasin takaisin miehen ja lapsen kanssa. Kului vuosia. Rakennutimme vanhan keltaisen talon paikalle uuden keltaisen talon. 

Perheemme kolme polvea ovat leikkineet lapsina samalla kylällä. Tekstin kirjoittaja kuvassa keskellä. Kuva: Soili Pohjalaisen kotialbumi.

Vantaalaisuus on minulle paitsi tarinoita myös ihmisiä, naapureita, jotka ovat pysyneet samoina vuosikymmenten ajan. Pienenä kävin mielelläni tarinoimassa naapureiden luona. Naapurit tontin molemmin puolin asensivat minulle sillat ojien yli, jotta pääsin kätevämmin naapureiden luo kyläilemään. Ei sellaista satu jokaiselle lapselle, mutta jollekin vantaalaiselle voi hyvinkin sattua. On hienoa, että nyt voin vuorostani auttaa itse sitä naapuria, joka auttoi minua lapsena nostamalla pyöräni satulaa sitä mukaa kun kasvoin ja pumppaamalla ilmaa menopelini renkaisiin. 

Kotikylälläni Korsolla on huono maine. Olen sen mainetta monesti selitellyt. Että on mainettaan parempi paikka. Olen myös veistellyt vitsiä asuinalueeni maineesta, ennen kuin muut ehtivät sen tehdä. Vaan mitäpä, jos en enää selittelisi enkä veistelisi? Mitäpä sitä selittelemään ja kaikille kertomaan, että on semmoinen paikka kuin Vantaa ja Korso. Siellä saa elää tavallaan, on metsää kulkea, on hyviä naapureita. Siellä syntyy tarinoita.

Soili Pohjalainen

Soili Pohjalainen on vantaalainen kirjailija. Hänen toinen romaaninsa Valuvika (Atena) ilmestyi vuonna 2019. Pohjalainen palkittiin esikoisteoksestaan Käyttövehkeitä (Atena 2016) Kalevi Jäntin palkinnolla. Pohjalaisen kirjoittama elämäkerta Isomettän poika – Jari Isometsän koko tarina (WSOY) ilmestyy lokakuussa 2021.

Yllä oleva kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.

Rakkaudesta Vantaaseen: Kuka on vantaalainen?

Asuin Vantaalla kuusitoista vuotta, kouluvuoteni ja vähän päälle. Äitini ja veljeni perheineen asuvat siellä yhä. Isäni hauta on Vantaalla. Vaimoni, joka on Töölöstä, nimittää minua tarpeen tullen vantaalaiseksi, vaikka olen asunut jo kolmekymmentä vuotta Helsingissä. Se on lempeää vinoilua, ja vähitellen olen päättänyt pitää sitä kunnianosoituksena. Ehkä minussa on jotain tietylle ryhmälle ominaista, ehkä on jotain sellaista kuin vantaalaisuus. Missään sitä ei ole määritelty, joten taksonomian luominen on jokaisen vantaalaisen ja kaltaiseni ”vantaalaisen” velvollisuus.

Kirjailija, toimittaja J. P. Pulkkinen tutkii vantaalaisuuttaan pyöräilemällä. Kuva: Laura Joutsi.

Tutkin omaa vantaalaisuuttani pyöräilemällä. Pyörällä löytää sen, minkä ohi autolla ajaa, ja Vantaalla on löydettävää. Tieverkon muutokset, uudisrakennukset, lähiöt, laajalti levittäytyvät logistiikka- ja pienteollisuusalueet, täydennysrakennettavat keskukset. Rakentaminen on väkivaltainen tapahtuma, joka myllää paikan ja sivutuotteena muovailee maisemaan kytkeytyvää muistia, mutta jos se jossain on tehtävä, niin Vantaalla. Siksi se on lempikohteeni. Ensi viikolla tämä on jo toisenlainen! 

Onko vantaalaisen aivokuoreen tatuoitu joukko vanhoja karttoja? Jos näin on, voisi ajatella, että vantaalainen muistaa, että juuri nyt päämääränä olevaan paikkaan mentiin aikanaan toista kautta. Tikkurilan keskustaan mentiin Kuriiritietä pitkin, kun nykyinen Tikkurilantie oli vasta haave kaavoittajan papereissa. Bussi Tikkurilasta Vantaankoskelle kulki Ylästöntietä ja eteni Voutilassa pitkin joen rantaa kuin Suomi-Filmin maisemissa. Mistelin päiväkodin paikalla oli metsikkö, jonka läpi kiemurrellutta polkua Helsingin yöelämästä palaava nuori mies eteni pimeässä ulkomuistista.

Vantaalainen tunnistaa ehkä kipeästikin, että väylien verkosto on kokonaisuudessaan joukko vanhojen teiden väliin, päälle ja yli rakennettuja tehokkaampia teitä, jotka vievät meidät aliresurssoidusta menneisyydestä yltäkylläiseen tulevaisuuteen. Vanhojen väylien pätkiä vilahtelee siellä täällä kuin muistumana siitä, että siellä missä nyt on laajakaista, kulki muinoin monien käsien välittämä kirjeposti. 

Vantaalla on myös tilaa, tällä kertaa vain paikan varanneille! Kuva: J. P. Pulkkinen.

Vantaalainen saattaa yltyä nostalgiseksi, kun hän muistelee, miten tienpohja ennen tätä oikaisua eteni. Missä kohdin Simonkyläntie yhtyi Tuusulantiehen ennen kuin se oikaistiin? Miltä maalaismaisema näytti Piispankyläntiellä ennen kuin Tikkurilantie ja Kehärata jyräsivät sen yli? Kiistämättä tässä on otettu edistysaskel, hän ajattelee kiihdyttäessään Kehä III:n rampille. On tehty tarpeellisia muutoksia, sillä maa urbanisoituu ja Vantaa on tämän kehityksen ytimessä. Maantieteelle emme mitään voi.

Vantaalainen on myös se, joka alkaa ihmetellä ja epäillä. Hänestä tuntuu ajoittain samalta kuin silloin, kun työkaveri piipahtaa ovella, työmuisti kuormittuu hetkeksi ja tekeillä ollut asia unohtuu. Tuntuu kuin tie, jota on ollut kulkemassa, olisi katkaistu. Ajatus, jonka oli määrä maastoa hyväillen kaartua oikealle, nousta mäelle ja laskeutua näkymättömiin, tyssää kiertoliittymään, alikulkutunneliin tai umpikujamerkkiin.

Vantaalla muutos on alituista. Kuva: J. P. Pulkkinen.

Vantaalainen on se, joka saattaa havahtua ajattelemaan, että nämä eivät olekaan vain fyysisiä teitä. Näissä on muutakin, nämä ovat enemmän, melkein kuin metafysiikkaa. Kuvia menneisyydestä, joka on sitä kuvitellumpi, mitä vähemmän siitä on jäljellä merkkejä meidän ajassamme. 

Helsinkiläiselle “vantaalaiselle”, joka asuu muuttumattomassa kivikeskustassa, Vantaa on loputtoman jännittävä. Miten sitä kuvailisi? Keskittyisikö juuriin vai siipiin? Se ei ole kenellekään sama. Muistia on leikattu toisesta päästä ja siihen on kytketty jotain yllättävää, jopa pelottavaa, ja se kasvaa ja kehittyy.

J. P. Pulkkinen

J. P. Pulkkinen on sielultaan vantaalainen, mutta helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu Vantaa -sarjan rikosromaaneja. Lempeän särmikkäät dekkarit (Sinisiipi, 2018 ja Valkoinen Varis, 2019) sijoittuvat Vantaalle ja niistä voi löytää historiallisen ulottuvuuden.

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.