perjantai 10. syyskuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Helsingistä Vantaalle, Vantaalta aikuiseksi

 

Muutettuani Vantaalle Helsingin Viikistä yhdeksänvuotiaana, voin sanoa kasvaneeni osittain Vantaalla. Vantaa- sekä tikkurilalaisidentiteettini onkin syvälle juurtunutta ylpeyttä, joka toisinaan on hieman sarkastista, mutta silti päällisin puolin puhdasta kunniantuntoa. 

  

Vantaalla on tietenkin puolensa. Erityisesti Vantaan yksilöllinen ja tasokas kulttuuripuolen opetus on elämässäni koskettanut minua paljon, sekä auttanut minua kasvamaan ihmisenä. Vantaan musiikkiopiston pikku kasvattina olenkin siivittänyt lapsuuteni turvallisilla aikuisilla, kokemuksilla sekä luonnollisesti myös musiikilla. Etuoikeutetusti olen saanut tasaisen lapsuuden vakaalla kasvualustalla, siispä osaksi kiitos siitä myös Vantaalle.

 

Kulttuuritoimeen panostaminen sekä sen elävöittäminen ja mahdollistaminen kaikille on tärkeä osa hyvinvoivan väestön saavuttamista. Kulttuurin merkitystä ei aina huomata, koska sen vaikutus ei välttämättä ole niinkään fyysinen muutos, vaan hiljattain kasvava hyvinvoinnin aalto. Kulttuurilla on merkitystä, ja olen onnellinen päästyäni kokemaan tämän merkityksen myös itse. 

 

Vantaa-Seuran kesätyöntekijät töissä Helsingan keskiaikapäivässä 14.8.2021. Oikealla Marjukka Ruotsalainen. Kuva: Olli Leino.


Musiikkiopetuksen lisäksi olen aivan tavallinen lukio-opiskelija vantaalaisessa lukiossa. Erityisesti opiskelijoita kohdannut koronavuosi etäkouluineen nostatti nuorison keskuudessa paljon keskustelua hyvän mielenterveyden ylläpidosta ja siitä, kuinka helppoa apua oikeastaan onkaan hakea ongelmia kohdatessa. Vantaalla on toimiva ja nopea kouluterveydenhuolto, mutta muuten on yleisesti todettava mielenterveystoimen nopeuden olevan valitettavan hidasta. Toisaalta keskustelun myötä ongelmaan varmasti tullaan tarttumaan – ja onkin ymmärrettävää, että reaaliaikainen reagointi nopeasti sekä laajasti kasvavaan kysyntään tällaisella alalla on varmasti vaikeaa. On kuitenkin erittäin tärkeää kehityksen kannalta, että tällaisia teemoja otetaan esiin ja pohditaan, miten asiaa voitaisiin kehittää. 

 

Vantaa onkin kerrassaan valtava alue. Se pitää sisällään sekä moderneja kerrostalokeskittymiä, kauppakeskuksia, kaikkea uutta ja nykypäivää uhkuvaa – että myös paljon luontoa sekä historiallisia elementtejä. Kuinka hienoa onkaan astua talostaan ulos koto-Tikkurilassa ja kohdata pian merkittäviä historiallisen ajan jäänteitä. Juuri se on mielestäni kunnioitettavaa; tasapainottelu uuden ja vanhan kanssa. Kuka olisikaan arvannut, että esimerkiksi vilkkaan rautatieasema Dixin vieressä sijaitseekin pienempi, vanha rautatieasema, jolla on vahva historiallinen kytkös Suomen sisällissotaan?


Tikkurilan vanha tiilinen asemarakennus vuodelta 1862 toimii nykyään Vantaan kaupunginmuseona. Marjukka Ruotsalainen on ottanut kuvan Vantaan historiakävelyllä 2021.


Nitoessani Vantaata yhteen, lienee selkeintä todeta, että Vantaalla kaikki on lähellä. Koulutus, kulttuuri, historia, luonto, tuki sekä turva, kasvupaikka, koti. Vantaa on ollut minulle tilaisuus kehittyä sellaisena kuin haluan olla – ja tulee toivon mukaan olemaan sellainen myös jatkossa. 

 

Marjukka Ruotsalainen

 

Kirjoittaja on 17-vuotias lukiolainen ja fagotisti Vantaalta. Ruotsalainen oli kesällä 2021 kesätöissä Vantaa-Seurassa.

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.

maanantai 16. elokuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Kotiseuturakkautta kolmessa näytöksessä

1. 

Pakahduttavan helteisenä päivänä luen Maggie Nelsonia kellarin pyykkituvassa, joka on kerrostalomme ainoa viileä soppi. Nelson vertaa puolisolleen osoittamaansa rakkaudentunnustustaan Argo-laivaan, jota voidaan aina vain nimittää Argo-laivaksi, vaikka sen kaikki osat vaihdetaan ajan saatossa. Samalla tavalla kuin rakkaudentunnustuksen merkitys on jatkuvassa muutoksessa, on Argo-laiva vailla muuta pysyvää merkitystä kuin oma nimensä, vailla muuta identiteettiä kuin muotonsa.

Olen luvannut kirjoittaa Rakkaudesta Vantaaseen -blogiin, joten Nelsonin rakkaudentunnustusvertaus vie ajatukseni väistämättä kotikaupunkiini. Ajattelen Tikkurilaa, joka on pelkästään minun elinaikanani kokenut valtavia muutoksia. Kai Argo-laivan tavoin Tikkurilakin on aina vain Tikkurila, vaikka sen joka ainoa talo purettaisiin ja korvattaisiin uudella. En silti voi olla surematta Vantaan vanhan rakennuskannan nopeaa katoamista. Kotiseuturakkauteni tuntuu kiinnittyvän konkreettisiin paikkoihin, rakennuksiin ja niiden ympäristöön.

Kirjoittaja Lemminkäisen kallioilla heinäkuussa 1997. Kuva: Kirsti Järvi-Eskola, kuvankäsittely Aino Järvi-Eskola.

2.

Muutama vuosi sitten kirjoitin Hakunilassa esikoisnäytelmääni ”Viljo S.” Dokumenttipohjainen näytelmä Tikkurilan punakaartilaisista sai kantaesityksensä Tikkurilan Teatterissa sisällissodan muistovuonna 2018. Kerätessäni aineistoa näytelmää varten, luin aikalaiskertomuksia Tikkurilan taistelusta huhtikuussa 1918. Viljo Sohkasen muistelmista käy ilmi, miten haavoittuneita vietiin turvaan asemarakennukseen, jossa nykyisin toimii Vantaan kaupunginmuseo. Vernissatehtaan työläiset auttoivat ihmisiä piiloutumaan nykyiseen Kulttuuritehdas Vernissaan, jossa sata vuotta myöhemmin Tikkurilan Teatterin näyttelijät välittivät tulkintaansa näistä tapahtumista uusille tikkurilalaisille. 

Kirjoittaessani näytelmää podin toisaalta hieman syyllisyyttä sadan vuoden takaisten ihmisten henkilökohtaisten tarinoiden kirjoittamisesta osaksi taidettani. Toisaalta ajattelin, että kotiseudun historian tunnetuksi tekeminen on tärkeää. Uskoin, että oman arkiympäristön historiaan tutustuminen voi edistää kotipaikkaan kiinnittymistä, kasvattaa halua säilyttää vanhaa ja lisätä empatiaa aiempia sukupolvia kohtaan. Kirjoittaessani edelleen olemassa olevia tapahtumapaikkoja näytelmääni, koin niiden kautta liittyväni itsekin osaksi paikallista historiaa. Sallin itselleni tuon mahtipontiselta tuntuneen ajatuksen, sillä uskoin vilpittömästi, että myös muut voisivat kokea asian niin. Ensi-illan jälkeen muutamat katsojapalautteet vahvistivat tämän ajatukseni. 

Eräs esityksemme nähnyt vantaalainen kertoi seisseensä teatteri-illan jälkeen pitkään hiljaa Tikkurilan asemalla ja miettineensä ajan jatkumoa. Toinen, hiljattain muualta muuttanut, kertoi esityksen rikastaneen hänen käsitystään uudesta kotikaupungistaan. Ajattelin, että tämän kaltaiset kokemukset ovat varteenotettava peruste kirjoittaa kotiseutuhistoriaa näyttämölle. 

Nyt ajattelen lisäksi, että työryhmämme saa kiittää säilytettyjä rakennuksia siitä merkittävästä lisäefektistä, jonka ne antoivat Viljo S. -esitykselle. Katsojien oli helppo jatkaa paikallishistorian pohtimista astuessaan ulos vernissatehtaasta ja kulkiessaan kotiaan kohti – kenties rautatiesiltaa pitkin, sitten vanhan asemarakennuksen ohi, kohti kaikkia niitä Tikkurilan katuja, jotka näytelmässä mainitaan.

3. 

Lapsuudenkotini maiseman halkaisee nykyään Kehärata. 
Peruskouluni kävin vastikään puretussa Vantaankosken koulussa.

Menin katsomaan vanhaa kouluani juuri ennen sen purkamista. Syysmyrsky heilutti sälekaihtimia hylätyn koulun rikotuissa ikkunoissa. Seinät oli kauttaaltaan koristeltu katutaiteilijoiden katoavilla teoksilla. Näky oli vaikuttava: kuin monen sukupolven teiniangstipatoumat olisivat viimeinkin päässeet purkautumaan. Kaikki irtain jumppavälineitä, soittimia, piirtoheittimiä ja ruokalan tuoleja myöten oli paiskottu ikkunoista läpi – revitty, tuhottu, yritetty polttaa.

Vantaankosken koulun autio tontti heinäkuussa 2021. Kuva: Aino Järvi-Eskola.

Tänä kesänä koulun paikalla on enää tyhjä kenttä. Se näyttää oudon pieneltä, kun koulurakennukset ovat poissa. Muistan, missä talojen ääriviivat kulkivat, missä oli kevätjuhlan aikaan kukkivia pensaita ja missä seisoi liukumäki, jonka alla pidimme tokaluokkalaisina hiljaisen hetken Pelle Hermannin muistolle. Vasta aikuisena minulle paljastui, että tieto näyttelijä Veijo Pasasen kuolemasta oli tavoittanut meidät kymmenen vuotta myöhässä: hän olikin kuollut jo vuonna 1988.

Autiolla hiekkakentällä pohdin, olenkohan sittenkin ymmärtänyt Argo-laivan väärin. Jos Vantaa onkin jatkuvassa muutoksessa, niin olen myös minä. 

Mieleeni juolahtaa, että tähän paikkaan täytyy liittyä lukemattomien ihmisten lapsuusmuistoja vuosikymmenten varrelta. Verrattuna moniin kotikaupunkini alueen historiallisesti merkittäviin tapahtumiin on hyvin, hyvin triviaalia, että kevättalvella 1998 tällä paikalla eräät vantaalaislapset kunnioittivat kymmenen vuotta aiemmin edesmennyttä televisioklovnia hiljaisin surumenoin.

Silti ajattelen myös tuota tapahtumaa, kun ajattelen Vantaata. Vaikka liukumäkeä ei enää ole, eikä koko koulua. Tiedän jotain siitä, mitä tällä paikalla tapahtui. Se saa minut tuntemaan oloni kodikkaaksi, mikä ei mielestäni tunteena ole kovinkaan kaukana rakkaudesta.

Aino Järvi-Eskola 

Aino Järvi-Eskola (s. 1989) on näytelmäkirjailija, joka on kotoisin Vantaalta. Hänen uusin näytelmänsä ”Meidän Laila” saa ensi-iltansa 60-vuotisjuhlavuottaan viettävässä Tikkurilan Teatterissa marraskuussa 2021.

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Kuusi ohjaajan poimintaa Kalevauva.fi:n Vantaa-videolta

Vantaa-kappale sai ensiesityksensä Paalutorilla rankkasateen säestämänä Myyrmäen taiteiden yössä 2017. Musiikkivideo kuvattiin ja julkaistiin saman vuoden syksyllä. Sittemmin olemme huomanneet, että lähes jokaisella paikkakunnalla on “oma Vantaansa.” 

Mihin perustuu Vantaata lempeän satiirin kautta käsittelevän kappaleen suosio? Ehkä salaisuus on Vantaan samaistuttavassa maineessa Helsingin ja Espoon vähemmän hienostelevana pikkusisaruksena.

Olemme esittäneet Vantaa-kappaletta ympäri Suomea varmasti vähintään parisataa kertaa ja esitämme sen yhä lähes jokaisella keikallamme. Meillä on tapana kysyä yleisöltä, mikä on kyseisen kaupungin “Vantaa” ja yleensä kysymykseen löytyy kohtuullisen yksimielinen vastaus – oli se sitten Turussa Raisio, Oulussa Kempele tai Tampereella Nokia tai Ylöjärvi.

Palasin “ohjaaja muistelee” hengessä leikkauspöydälle ja poimin videolta 60-vuotiaan Vantaan kunniaksi kuusi Vantaa-muistoa.

1. Suomen landein kaupunki Vantaa -traktori

Vantaan parhaita puolia on luonnon läheisyys. Missä tahansa Vantaalla onkin, ei ole koskaan montaa sataa metriä kävelymatkaa lähimpään metsään. Maalaismaisemaa videolle tallentui sekä Ylästöstä että Backaksen kartanolta, mutta traktori löytyi urbaanista ympäristöstä Myyrmäen urheilukentältä. Saimme lainata sitä kuvauksiin ystävällisen huoltohenkilökunnan luvalla, ja Valtra-teksti taipui lähes itsestään Vantaaksi.

2. Vantaalla tapahtuu

Nettimeeminäkin nähdyt tyhjät ilmoitustaulut olivat luonnollinen aloitus videolle. Niitä tuli kävelyillä vastaan mitä kummallisimmissa paikoissa, mutta ehkä niiden tyhjyys heijasteli enemmänkin vuosikymmeniä sitten tehtyä outoa sijoittelua kuin tapahtumien määrää Vantaalla. Kartoitin ilmoitustauluja ympäri Vantaata ja päädyimme kuvaamaan Myyrmäen Löydöspolun taulua. Se ei enää taida olla käytössä. Hukkaan kartoitustyö ei mennyt, sillä kävin myöhemmin kiinnittämässä kaikkiin löytämiini tauluihin Ravintola Wandasissa pidetyn videojulkkarikeikan mainosjulisteet. Hesarissa oli juuri sattumalta juttua aiheesta: https://www.hs.fi/kaupunki/vantaa/art-2000007902506.html


3. Kaupunki ilman identiteettiä & hämmentynyt John Travolta

Myöskin nettimeemiksi nousseessa Pulp Fiction klassikkoklipissä John Travoltan roolihahmo etsii hämmentyneenä puhujaa huoneesta, mutta Vantaa videolla etsinnässä on kaupungin identiteetti. Kuvasimme kohtauksen uudestaan greenscreenin edessä Coworking Myyr Yorkin tiloissa, ja Vantaata kuvastavan Kehä III:n ja Tuusulanväylän risteysmaiseman Sokos Hotel Flamingon ylimmästä kerroksesta. Vantaan kaupunginmuseossa on muuten nähtävillä tämän vuoden loppuun asti mainio “Kaupunki ilman identiteettiä? -näyttely, jonka virtuaaliavajaisissa saimme kunnian olla esiintymässä.

4. Myyrmäenraitti & ostoskärryt

Itselleni merkittävin paikka Vantaalla on Myyrmäenraitti. Kun saavuin ensimmäisenä koulupäivänä raittia pitkin Vaskivuoren musiikkilukiolle, tuntui opiskelijoita täynnä oleva lähes kilometrin mittainen kävelykatu aivan maagiselta. Raitin varrella vuosia asuessa tulivat tutuksi myös pitkin poikin lojuvat ostoskärryt. Niillä on jopa oma Shopping Carts of Myyr York -sivu Facebookissa, joten oli selvää, että videolle pitää saada kohtaus kärryjen kanssa raitilla. Kuvauksissa ei tarvinnut etukäteen hommata rekvisiittaa, vaan kahdet ostoskärryt löytyivät muutamassa minuutissa.

5. Hiekkaharjun vanha vesitorni & Sami Hurmerinta

Kappaleessa ja videolla vierailee Vantaan kulttuuripalkinnonkin saanut legendaarinen Sami Hurmerinta. Kitarasoolo kuvattiin Hiekkaharjussa ja Sami saapui kuvauksiin kävellen – tietenkin kitara olalla ilman koteloa. Siinä oli jotain upeaa Vantaa-henkeä. Silloin oli jo tiedossa, että vanha upean ufomainen vesitorni ollaan purkamassa, joten oli hienoa saada mukaan ikuistetuksi pian muuttuva maisema.

Hetkeä aiemmin videolla nähdään myös vilaukselta Keimolan moottoriradan valvontatorni, joka on sittemmin restauroitu. Jo neljässä vuodessa siis moni maisema on ehtinyt muuttua.

6. Vantaa-tervehdys & Vantaan lohi

Videolla on myös demonstroituna Vantaa-tervehdys, ja taustalla loikkaa tietenkin Vantaan lohi. Opetamme Vantaa-tervehdystä keikoillamme ja tavoitteenamme on, että joku päivä vielä jokainen suomalainen osaa sen. 

Vantaa -tervehdys menee yksinkertaisesti näin:
1. Nyrkit yhteen
2. Nyrkistä molskahtaa lepattaen lohenpyrstö…
3. … joka laskeutuu sykkimään sydämen päälle V-kirjaimena
Tarkemmat ohjeet tervehdykseen voi katsoa myös vaikkapa YLE Areenasta Puoli seitsemän vierailustamme.

Vantaa -musiikkivideon voi katsoa YouTubessa

Aapo Niininen

 

Kirjoittaja on muusikko ja video-ohjaaja, jonka kipinä musiikkiuralle on syttynyt Vantaalla Vaskivuoren lukiossa. Yhdessä Kimmo Nummisen kanssa muodostettu yhtye Kalevauva.fi on valittu Vuoden vantaalaiseksi 2017. http://aaponiininen.com http://kalevauva.fi

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.


maanantai 24. toukokuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Vantaa tulee, Vantaa puree! Viva la Vantaa!

Vantaa tulee, Vantaa puree! oli kymmenisen vuotta sitten meidän Vantaan Kuorosota-kuoromme sotahuuto. Kylläpä aika tosiaan rientää. Mutta mennäänpä vielä siitäkin kymmenen vuotta taaksepäin aikaan, jolloin Vantaa todellakin puraisi – ainakin minua. Siitä tuli ajattelutavan muutos, sillä Helsingissä syntyneelle Vantaa oli silloin vielä susirajan väärällä puolella.

Ihan hullua, että Kehä kolmosen pohjoispuolelle muutto olisi jotenkin rankempi ratkaisu – hassua, ihan kuin siinä olisi joku korkeampi kynnys Helsingin ja Vantaan rajalla, vaikka ihan samaa multaa ja maata molemmissa. Mutta uutta kotia metsästäessäni olin uteliaisuuksissani eksynyt kuitenkin Itä-Vantaalle, enkä saanut sitä aluetta ja taloa enää pois mielestäni.

Kuusijärvi ympäristöineen lumosi Meiju Suvaksen parikymmentä vuotta sitten. Kuva: Meiju Suvaksen kotiarkisto.

Rakennus, piha ja luonto ympärillä sekä polveileva maasto olivat tehneet lähtemättömän, melkein jopa satumaisen vaikutuksen. Helsingin rajalle oli matkaan 3 kilometriä, sen keskustaan pääsi autolla 20 minuutissa, talon välittömässä läheisyydessä oli metsä, jonka takaa alkoi maaseutu lampaineen ja lehmineen. Tontit olivat huomattavasti isompia kuin Helsingin puolella ja asunnot myös jonkin verran edullisempia. Kuusijärvikin olisi sitten entistä lähempänä, joten muutto Vantaalle rupesi olemaan vaihtoehdoista paras.

Pohjois-Helsingistä Itä-Vantaalle

Niinhän se on, että kun lapsi tulee taloon, niin sitä aletaan helposti etsiä uutta ja isompaa kotia. Kun tulevan kodin lähinaapurustossa vielä sattui asumaan saman ikäisiä leikkikavereita ja tie johti vain sen varrella oleviin taloihin sitten päättyäkseen metsän reunaan, niin tuntui, että tässä olisi lapsen hyvä ja turvallista kasvaa – ja eipä aikaakaan, kun syntyi vielä toinenkin lapsi.

Menihän siinä "Stadin friidulla" parisen vuotta, että kunnolla kotiutui uudelle kotipaikalle. Kotiutumisessa auttoivat suuresti ihana koti, sitä ympäröivä luonto, mukavat naapurit, tapaamiset ystävien kanssa, Kuusijärvi sekä Hakunilan uimahalli!

Vantaa kaiken antaa, Viva la Vantaa!

Vantaa on antanut minulle ja perheelleni todella paljon näinä parina kymmenenä vuotena, jotka olen jo täällä ehtinyt asua ja nauttia asuinpaikkani vehreydestä. Olen saanut täältä ihanan kodin perheellemme. Täältä ovat löytyneet lasten koulut, harrastukset ja kaverit.

Oma harrastuspiiri on mukavasti laajentunut: kuntosalit, vesijuoksut uimahallissa, tanssitunnit ja niiden kauttakin löydetyt uudet ystävät. Enkä voi mitenkään olla mainitsematta Teatteri Vantaan musiikkiteatterin esityksiä, joissa olen saanut olla mukana sekä omia joulukonsertteja Vantaan kirkoissa.

Ikimuistoinen oli myös urani 35-vuotisjuhlakonsertti Martinuksessa Vantaan viihdeorkesterin kanssa. Vielä tähän lopuksi voin todeta, että jos iskee kaukokaipuu, niin onhan meillä Helsinki-Vantaan lentokenttä, josta voi ampaista, koronan hellitettyä, ihan minne vaan.

Meiju Suvas

Meiju Suvas on vantaalaistunut, koko Suomen tuntema viihdetaitelija. Suvas palkittiin vuonna 2017 Vantaan kulttuuripalkinnolla.

Yllä oleva kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Tarinoiden ja hyvien naapureiden Vantaa

Minun vantaalaisuuteni on ennen kaikkea tarinoita. Kirjailijalta sellaista suhdetta kotiseutuun sopii tietysti odottaakin. Tarina alkaa siitä, kun olin 2-vuotias ja vanhempani toivat minut uuteen kotiimme Korsoon. Meille uusi koti, pieni ja vanha keltainen puutalo, oli äidilleni unelmien täyttymys. Minulle ilmeisesti ei. Tarrauduin syliin. En halunnut koskea jalallanikaan uuden kodin lattiaa. 

Polkupyörän satulan säätöön sai apua naapurista. Tässä kuvassa ollaan mummolassa. Kuva: Soili Pohjalaisen kotialbumi.


Oikeastaan vantaalaisuuteni ulottuu paljon kauemmaksi, niihin sattuman ja kohtalon oikkuihin, jotka toivat Pohjanmaalta, Pohjois-Karjalasta, Hämeestä ja Uudenmaan Nurmijärveltä lähtöisin olevat isovanhempani aikoinaan Helsingin maalaiskuntaan. 

Vantaalaisuuteni tarinoihin kuuluu Hiekkaharjussa sijainnut äitini lapsuudenkoti, jonka keittiön komeron takaseinän läpi isoäitini jutteli naapurin rouvan kanssa. Sen saman naapurin rouvan kanssa he huijasivat isoisäni lapsenvahdiksi siksi aikaa, kun rouvat kävisivät riisikupongilla ostamassa riisiä. He mitään riisiä lähteneet ostamaan. Isoisäkin tajusi sen kohta ja haki rouvat kotiin tanssilavalta, joka sijaitsi nykyisen Tikkurilan ortodoksisen kirkon lähellä.

Olemassaoloni on monen pienen seikan ja sattuman ansiota. Kävi niin, että toinen isoisäni sai ensin päähänpiston perustaa sukulaisnaisen kanssa kaupan Korson Vierumäkeen ja sitten päähänpiston rakentaa oman kaupan kylän toiselle puolelle Jokivarteen. (Isoisäni sai useita päähänpistoja. Ne kaupat jäivät sitten mummoni hoidettaviksi.) Minun kannaltani oleellista oli myös se, että äitini perhe muutti Hiekkaharjusta Jokivarteen. Muuttomatkalla pesukoneen kansi lensi hienossa kaaressa kyydistä Korson asemalla ja jäi sille tielleen. Kannaltani onnekasta oli myös se, että isäni oli, kuten tarina kertoo, niin laiska mies, ettei viitsinyt lähteä hakea vaimoa kaukaa vaan otti puolison melkeinpä saman tien varresta, missä itse asui. Siitä kului sitten joitakin vuosia ja oltiin siellä vanhassa keltaisessa talossa, jonka lattialle en suostunut astumaan.

Minusta ja uudesta kodista tuli pian kavereita. Mielestäni oli hauskaa, kun sadesäällä talon kellarikerroksen lattia lainehti vettä. Minä iloitsin, äitini ei. Kului vuosia. Keltainen talo myytiin, meille rakennettiin viereen uusi talo. Kului vuosia. Minä muutin pois kotoa ja Vantaalta. Joku kerran sanoi, että vantaalaiset nuoret ovat kuin lohet. Palaamme kotiseudulle kuin Vantaan vaakunan kala, kun on perheen aika. Minä palasin takaisin miehen ja lapsen kanssa. Kului vuosia. Rakennutimme vanhan keltaisen talon paikalle uuden keltaisen talon. 

Perheemme kolme polvea ovat leikkineet lapsina samalla kylällä. Tekstin kirjoittaja kuvassa keskellä. Kuva: Soili Pohjalaisen kotialbumi.


Vantaalaisuus on minulle paitsi tarinoita myös ihmisiä, naapureita, jotka ovat pysyneet samoina vuosikymmenten ajan. Pienenä kävin mielelläni tarinoimassa naapureiden luona. Naapurit tontin molemmin puolin asensivat minulle sillat ojien yli, jotta pääsin kätevämmin naapureiden luo kyläilemään. Ei sellaista satu jokaiselle lapselle, mutta jollekin vantaalaiselle voi hyvinkin sattua. On hienoa, että nyt voin vuorostani auttaa itse sitä naapuria, joka auttoi minua lapsena nostamalla pyöräni satulaa sitä mukaa kun kasvoin ja pumppaamalla ilmaa menopelini renkaisiin. 

Kotikylälläni Korsolla on huono maine. Olen sen mainetta monesti selitellyt. Että on mainettaan parempi paikka. Olen myös veistellyt vitsiä asuinalueeni maineesta, ennen kuin muut ehtivät sen tehdä. Vaan mitäpä, jos en enää selittelisi enkä veistelisi? Mitäpä sitä selittelemään ja kaikille kertomaan, että on semmoinen paikka kuin Vantaa ja Korso. Siellä saa elää tavallaan, on metsää kulkea, on hyviä naapureita. Siellä syntyy tarinoita.

Soili Pohjalainen

Soili Pohjalainen on vantaalainen kirjailija. Hänen toinen romaaninsa Valuvika (Atena) ilmestyi vuonna 2019. Pohjalainen palkittiin esikoisteoksestaan Käyttövehkeitä (Atena 2016) Kalevi Jäntin palkinnolla. Pohjalaisen kirjoittama elämäkerta Isomettän poika – Jari Isometsän koko tarina (WSOY) ilmestyy lokakuussa 2021.

Yllä oleva kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.


keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Kuka on vantaalainen?

Asuin Vantaalla kuusitoista vuotta, kouluvuoteni ja vähän päälle. Äitini ja veljeni perheineen asuvat siellä yhä. Isäni hauta on Vantaalla. Vaimoni, joka on Töölöstä, nimittää minua tarpeen tullen vantaalaiseksi, vaikka olen asunut jo kolmekymmentä vuotta Helsingissä. Se on lempeää vinoilua, ja vähitellen olen päättänyt pitää sitä kunnianosoituksena. Ehkä minussa on jotain tietylle ryhmälle ominaista, ehkä on jotain sellaista kuin vantaalaisuus. Missään sitä ei ole määritelty, joten taksonomian luominen on jokaisen vantaalaisen ja kaltaiseni ”vantaalaisen” velvollisuus.

Kirjailija, toimittaja J. P. Pulkkinen tutkii vantaalaisuuttaan pyöräilemällä. Kuva: Laura Joutsi.

Tutkin omaa vantaalaisuuttani pyöräilemällä. Pyörällä löytää sen, minkä ohi autolla ajaa, ja Vantaalla on löydettävää. Tieverkon muutokset, uudisrakennukset, lähiöt, laajalti levittäytyvät logistiikka- ja pienteollisuusalueet, täydennysrakennettavat keskukset. Rakentaminen on väkivaltainen tapahtuma, joka myllää paikan ja sivutuotteena muovailee maisemaan kytkeytyvää muistia, mutta jos se jossain on tehtävä, niin Vantaalla. Siksi se on lempikohteeni. Ensi viikolla tämä on jo toisenlainen! 

Onko vantaalaisen aivokuoreen tatuoitu joukko vanhoja karttoja? Jos näin on, voisi ajatella, että vantaalainen muistaa, että juuri nyt päämääränä olevaan paikkaan mentiin aikanaan toista kautta. Tikkurilan keskustaan mentiin Kuriiritietä pitkin, kun nykyinen Tikkurilantie oli vasta haave kaavoittajan papereissa. Bussi Tikkurilasta Vantaankoskelle kulki Ylästöntietä ja eteni Voutilassa pitkin joen rantaa kuin Suomi-Filmin maisemissa. Mistelin päiväkodin paikalla oli metsikkö, jonka läpi kiemurrellutta polkua Helsingin yöelämästä palaava nuori mies eteni pimeässä ulkomuistista.

Vantaalainen tunnistaa ehkä kipeästikin, että väylien verkosto on kokonaisuudessaan joukko vanhojen teiden väliin, päälle ja yli rakennettuja tehokkaampia teitä, jotka vievät meidät aliresurssoidusta menneisyydestä yltäkylläiseen tulevaisuuteen. Vanhojen väylien pätkiä vilahtelee siellä täällä kuin muistumana siitä, että siellä missä nyt on laajakaista, kulki muinoin monien käsien välittämä kirjeposti. 

Vantaalla on myös tilaa, tällä kertaa vain paikan varanneille! Kuva: J. P. Pulkkinen.

Vantaalainen saattaa yltyä nostalgiseksi, kun hän muistelee, miten tienpohja ennen tätä oikaisua eteni. Missä kohdin Simonkyläntie yhtyi Tuusulantiehen ennen kuin se oikaistiin? Miltä maalaismaisema näytti Piispankyläntiellä ennen kuin Tikkurilantie ja Kehärata jyräsivät sen yli? Kiistämättä tässä on otettu edistysaskel, hän ajattelee kiihdyttäessään Kehä III:n rampille. On tehty tarpeellisia muutoksia, sillä maa urbanisoituu ja Vantaa on tämän kehityksen ytimessä. Maantieteelle emme mitään voi.

Vantaalainen on myös se, joka alkaa ihmetellä ja epäillä. Hänestä tuntuu ajoittain samalta kuin silloin, kun työkaveri piipahtaa ovella, työmuisti kuormittuu hetkeksi ja tekeillä ollut asia unohtuu. Tuntuu kuin tie, jota on ollut kulkemassa, olisi katkaistu. Ajatus, jonka oli määrä maastoa hyväillen kaartua oikealle, nousta mäelle ja laskeutua näkymättömiin, tyssää kiertoliittymään, alikulkutunneliin tai umpikujamerkkiin.

Vantaalla muutos on alituista. Kuva: J. P. Pulkkinen.

Vantaalainen on se, joka saattaa havahtua ajattelemaan, että nämä eivät olekaan vain fyysisiä teitä. Näissä on muutakin, nämä ovat enemmän, melkein kuin metafysiikkaa. Kuvia menneisyydestä, joka on sitä kuvitellumpi, mitä vähemmän siitä on jäljellä merkkejä meidän ajassamme. 

Helsinkiläiselle “vantaalaiselle”, joka asuu muuttumattomassa kivikeskustassa, Vantaa on loputtoman jännittävä. Miten sitä kuvailisi? Keskittyisikö juuriin vai siipiin? Se ei ole kenellekään sama. Muistia on leikattu toisesta päästä ja siihen on kytketty jotain yllättävää, jopa pelottavaa, ja se kasvaa ja kehittyy.

J. P. Pulkkinen

J. P. Pulkkinen on sielultaan vantaalainen, mutta helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu Vantaa -sarjan rikosromaaneja. Lempeän särmikkäät dekkarit (Sinisiipi, 2018 ja Valkoinen Varis, 2019) sijoittuvat Vantaalle ja niistä voi löytää historiallisen ulottuvuuden.

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.

torstai 28. tammikuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Kotiseutuni on Vantaan maisemassa

Vantaa-niminen kunta täyttää vuoden 2022 alussa vasta 50 vuotta. Vantaa on kuitenkin etelärannikkomme vanha emäpitäjä, jonka vaiheet ulottuvat vuosisatojen päähän. Helsingin pitäjä – Helsingin maalaiskunta – Vantaa on minun kotiseutuni.

Mielikuva Vantaasta on monelle hyvin hajanainen: asuntoalueiden rihmasto, jota halkovat monet valtakunnan päätiet, rautatiet ja jossa on maamme päälentokenttä. 

Vantaa on kuitenkin paljon enemmän. Itselleni Vantaa kertoo maisemassaan koko Suomen tarinan: miten harvaan asutusta maanviljelysyhteiskunnasta on kehittynyt kaupungistunut hyvinvointiyhteiskunta. Ja kaikkea ympäröi monipuolinen luonto. Harrastukseni on kiertää kasvavassa kaupungissa kamera kädessä. 

Kirjoittaja kuvaa muuttuvaa ja muuttunutta Vantaata. Kuvassa Vantaankosken koulun Vantaanjoen opetuspiste. Alunperin koulu valmistui Vantaan yhteiskouluksi. Kuva: Jukka Hako 2020.


Vantaan Pyhän Laurin kirkko 1400-luvun puolivälistä on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus. Kirkkoakin vanhempia ovat pellot sekä peltojen ja metsien rajat. 

Vantaan vanha kylärakenne on erinomaisen hyvin säilynyt. Vantaan maisemassa tärkeitä ovat myös kartanot, muut suurtilat sekä maatilat rakennuksineen.

Vantaa-Seuran kartanoretken oppaana Jukka Hako. Taustalla Westerkullan kartano. Kuva: Riina Koivisto.


Varhaisesta teollisuudestakin on jotain jäljellä. Onneksi edes osalle rakennuksista on löytynyt uusi käyttö teollisen toiminnan päätyttyä.

Vantaa on monella tavalla koko Suomen liikenteen solmukohta. Myös historiallisesti. Kuninkaantie oli oman aikansa poikittaisväylä ja se on edelleen hyvin säilynyt Vantaan alueella. Sen perillinen on Kehä III.

Suomen ensimmäinen rautatieyhteys linjattiin pitäjän läpi ja mikä tärkeintä: rakennettiin asemia, joilla juna pysähtyi. Tärkein niistä oli Tikkurila, jossa sijaitsee maamme vanhin jäljellä oleva rautatieasema, nykyinen kaupunginmuseomme. Vanha maatalousyhteiskunta alkoi asemien ympärillä muuttua kiihtyvällä vauhdilla. Maamme päälentokenttäkin säilyi kunnan alueella, kun Helsinki-Vantaa valmistui.

Vuonna 1946 Helsingin maalaiskunnasta erotettiin laajat alueet Helsingin kasvua turvaamaan. Typistyneen kunnan asukasluvuksi jäi 12 000. Kun Vantaa-niminen kauppala syntyi vuonna 1972, oli asukkaita jo 90 000 ja tätä kirjoitettaessa lähes 240 000. Vastaavaa ei Suomen historiassa ole koettu kuin naapurikaupungissa Espoossa. Vantaan kasvu ja kehitys seitsemän vuosikymmenen aikana on ollut mykistävää. 

Laajat omakotialueet ovat edelleen leimallinen osa Vantaata. Niitä syntyi sodan jälkeisen asutustoiminnan seurauksena. Rakennuskantaa niissä on kaikilta vuosikymmeniltä. Moni rintamiestalo on edelleen säilynyt, vaikka asemakaavat ovat jo pitkään sallineet tonttien tehokkuuden noston. 

Seuraavan muuttoaallon mahdollisti aluerakentaminen. Helsingin maalaiskunta tarjosi edullisia asuntoja ja moni kotiseutunsa muualla Suomessa jättänyt perhe jäi Suomeen eikä muuttanut Ruotsiin. Missään muualla Suomessa aluerakentaminen ei toteutunut suhteessa yhtä laajasti kuin Vantaalla ja Espoossa. 

Vantaa-Seuran syysretkellä tutustuttiin syyskuussa 2018 Jukka Hakon johdolla Vantaan uuteen rakennuskulttuuriin. Kuvassa Keimolanmäkeä. Kuva: Riina Koivisto.


Vantaalle on viime vuosina rakennettu asuntojen lisäksi myös vilkkaasti työpaikkoja, kauppakeskuksia, toimitiloja, hotelleja ja liikerakennuksia. Työpaikkoja on nykyään lähes 110 jokaista sataa työssä käyvää vantaalaista kohti. Eli työpaikkoja riittää runsaasti myös naapurikunnissa asuville. Vantaalainen työpaikkarakentaminen ja sen arkkitehtuuri kertoo omalta osaltaan eri aikakausien muotivirtauksista.

Edellä oleva tiivis kuvaus pyrkii osoittamaan, että suomalaisten historia on monin tavoin luettavissa vantaalaisessa maisemassa: asumisen muutokset maanviljelysyhteiskunnasta ja sen kylistä tiiviiksi kaupunkikeskuksiksi sekä työpaikkojen taival pelloilta ja metsistä teollisuus- ja toimistotyöpaikkoihin.

Myös julkinen rakentaminen on tärkeä osa vantaalaista maisemaa. Julkiset rakennukset ovat myös yhdenlaiset hyvinvointivaltion kasvot. Kasvava väestö tarvitsee jatkuvasti uusia kouluja ja päiväkoteja sekä ammatillisia oppilaitoksia, terveyskeskuksia ja sairaaloita. Harvassa kunnassa on esimerkiksi niin monipuolinen koulurakennusarkkitehtuuri yli sadan vuoden ajalta kuin Vantaalla.

Kotiseutuni kasvot saavatkin muuttua, koska Vantaalla ei voida elää pysähtyneessä tilassa. Ympäristön jatkuva muutos on osa vantaalaista arkea. Olennaista on, että tunnemme oman ympäristömme ja rakennuskulttuurimme ja teemme oikeita valintoja.

Muuttuvaa Vantaata. Tikkurila on kokenut suuria muutoksia viime vuosina. Kuva on otettu Kielotien varrelta. Kuva: Jukka Hako 2020.


Vantaalla on tehty erittäin laadukas vanhan rakennuskannan inventointi, joka auttaa arvottamaan mitä vanhasta kannattaa säilyttää. Harva kohde kaipaa täydellistä suojelua, mutta luova uusiokäyttö olisi myös ekologista. Vantaan luontokohteet on myös hyvin kartoitettu.

Näin Vantaa voi säilyttää asemansa paikkakuntana, jossa kunkin aikakauden asumisen ja työpaikkarakentamisen sekä julkisen palvelurakentamisen virtaukset ovat monipuolisesti nähtävissä. Niin pitääkin olla. Onhan Vantaa ja sen edeltäjä Helsingin pitäjä itse asiassa Suomen urbanisoitunein emäpitäjä!


Jukka Hako


Kotiseutuneuvos Jukka Hako toimi Vantaa-Seuran puheenjohtajana vuosina 1980–2012. Hakon aikana yhdistyksen toimintaa ja vuosikirjaa kehitettiin uudelle tasolle. Hako on yhä aktiivinen kotiseudun puolesta toimija niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Hän on mm. Suomen Kotiseutuliiton hallituksen jäsen.


Vantaa-Seura on järjestänyt yhteislauluiltoja  Myllyiltoja  Kirkonkylän myllyllä jo vuodesta 1976 lähtien. Jukka Hako on tuttu näky yleisön joukussa tai illan juontajana. Kuva: Susanna Eklund.


torstai 21. tammikuuta 2021

Övre Nybackan kuistin remontti on valmistunut

Övre Nybackan tila Vantaanlaaksossa on yksi Vantaan parhaiten säilyneistä talonpoikaiskokonaisuuksista. Yli 200 vuotta vanhassa talossa riittää aina korjattavaa. Rapistuneen kuistin kunnostuksen monelle vuodelle jakautunut urakka on nyt valmis ja kuisti on kauneimmillaan. Kannattaa käydä ihailemassa, kun korona taas sallii avoimet ovet ja muut tapahtumat Övre Nybackassa!

Puna- ja keltamultaa

Huonoon kuntoon päässeen kuistin kunnostus aloitettiin vuonna 2017. Kuistin korjausta edelsi punamullatun talonpoikaistalon haalistuneiden julkisivujen maalaus. Yhteistyössä Vantaan Varian rakennusrestaurointiopiskelijoiden kanssa seinämistä kaksi maalattiin perinteisin menetelmin ja itse punamultamaalia keittämällä. 

Rakennusrestaurointiopiskelijat keittivät punamultamaalia ja maalasivat talon kaksi julkisivua. Kuva: Riina Koivisto 2017.


Maalausurakan yhteydessä tarkat silmät havaitsivat kuistin punaisen maalin alta pilkottavan keltamullan. Vanhoja valokuvia tutkimalla voitiin varmistaa kuistin todellakin olleen alun perin keltainen. Vantaan kaupunginmuseon luvalla kuisti päätettiin palauttaa alkuperäiseen väriinsä. 

Opiskeljat ja Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Susanna Paavola (oik.) tarkastelevat kuistin värikerrostumia. Kuva: Riina Koivisto 2017.


Kuistin maalauksen yhteydessä aloitettiin myös huonoon kuntoon ehtineiden ikkunoiden entisöinti oppilastyönä yhteistyössä Vantaan Varian rakennusrestaurointilinjan opiskelijoiden kanssa.

Vanhaa kunnioittaen

Vuosisatojen aikana sade ja tuuli ovat piiskanneet vettä ikkunoihin. Kuistin itäpuolen ikkunoiden alaosat ja ikkunoiden alainen seinä olivat kärsineet pahoin kosteudesta. Osa puuosista jouduttiin korvaamaan uudella. Vanhaa säästettiin niin paljon kuin mahdollista ja työtä tehtiin perinteitä kunnioittaen.

Urakan ensimmäinen osa valmistui vuonna 2018. Kuistin länsipuolen eli maantien puoleiset ikkunat saatiin kunnostuttua vuoden 2020 aikana. Kunnostusten taloudellisesta tuesta on kiittäminen Aktiastiftelsen i Vandan myöntämiä tukia Övre Nybackan kunnostushankkeisiin.

Juuri valmiiksi tulleessa urakassa kunnostettavat ikkunat irrotettiin ja vietiin verstaalle työstettäviksi. Kunnostuksen ajaksi kuistille asennettiin muovisuojat pitämään sateen ja tuulen ulkona. Ikkunoiden ohella kunnostettiin myös vuorilaudat, jotka piti joka tapauksessa irrottaa, jotta ikkunat saatiin irti. 

Övre Nybackan ikkunoiden kunnostusta. Kuva: Astrid Nurmivaara 2020.

Ikkunoiden huonoiksi menneet puuosat vaihdettiin mahdollisimman paljon tervettä puuta säästäen. Osaan ikkunoista vaihdettiin myös lasiruutuja rikkimenneiden tilalle. Ikkunoiden kunnostaja leikkasi vanhasta lasista uudet ruudut mittaansa. Kunnostetut puuosat öljyttiin, hiottiin ja maalattiin. Kittiurat penslattiin sellakalla, lasit kiinnitettiin lasitusnauloilla ja kitattiin pellavaöljykitillä. Lopuksi puuosat ja kittaukset vielä maalattiin.  Maalina käytettiin Allbäckin mantelinvalkoista pellavaöljymaalia, jota siveltiin pinnoille kolminkertainen ohut kerros. Tämän viimeisimmän ikkunaurakan suoritti Astrid Nurmivaara. Kiitos todella asiantuntevasta ja tarkasta työnjäljestä! 


Valmiit ikkunat maalattiin. Kuva: Astrid Nurmivaara 2020.


Suuritöinen aarre

Mitä seuraavaksi? Vanha talo vaatii jatkuvaa huolenpitoa, ja kunnostustöitä on koko ajan pitkä lista odottamassa. Yhdistys toivoo, että lähivuosina saadaan talon punamultamaalaus myös takaseinän ja toisen päädyn osalta tehtyä. Ulko-ovi on maalattava, samoin jo pahasti hilseilevät peltikatot. Kuistin ikkunat ovat nyt loistokunnossa mutta muut talon ikkunat vaativat lähivuosien aikana niiden perusteellisen kunnostuksen aloittamista. 

Övre Nybackan kuisti ja ikkunat ennen kunnostusta. Talon etuseinä on juuri maalattu punamullalla. Kuva: Riina Koivisto 2017.


Sisäpinnat ovat asia erikseen. Edellisestä isommasta kunnostuksesta on jo aikaa yli 30 vuotta ja monet maalipinnat kaipaisivat uudistamista. Osa tapeteista on myös huonossa kunnossa ja keittiön ilmettä olisi mukava raikastaa. Myös puutarhassa olisi paljon tehtävää ja sen ennallistaminen 1900-luvun alkupuolen asuunsa houkuttelee.

Övre Nybackan kunnostettu kuisti talviasussa tammikuussa 2021. Kuva: Riina Koivisto.


Övre Nybacka on aarre, suuritöinen sellainen, mutta monille vantaalaisille tärkeä ylpeydenaihe ja ainutlaatuinen esimerkki menneiden vuosikymmenien ja -satojen elämästä. Lempeästi ja määrätietoisesti huoltamalla talo säilyy elävänä yhteisöllisen toiminnan keskuksena ja muistona menneistä ajoista vielä ainakin toiset 200 vuotta. Me Vantaa-Seurassa olemme ylpeitä siitä, että saamme olla osaltamme mukana Övre Nybackasta huolehtivien sukupolvien joukossa. Övre Nybacka on raskas mutta rakas!


Karoliina Junno-Huikari ja Riina Koivisto


Övre Nybackan tila on yksi Mårtensbyn kantatiloista. Tuvan hirsistä tehtyjen dendrokronologisten analyysien perusteella päärakennuksen tiedetään valmistuneen vuonna 1817. Talo on toiminut kestikievarina sekä maatilana. 

1960-luvulla tilan metsät ja pellot myytiin maanrakennusliikkeelle ja tilan entisille maille ovat kohonneet Vantaanlaakson ja Martinlaakson kaupunginosat. Vantaan kaupunki osti Övre Nybackan päärakennuksen sekä piharakennukset vuonna 1980 ja kunnosti päärakennuksen juhlatilaksi. Vantaa-Seura on vuokrannut Övre Nybackaa vuodesta 2013 alkaen ja järjestää talossa tapahtumia sekä vuokraa tilaa perhejuhliin ja erilaisiin tilaisuuksiin. Talokokonaisuus on suojeltu.