maanantai 12. huhtikuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Tarinoiden ja hyvien naapureiden Vantaa

Minun vantaalaisuuteni on ennen kaikkea tarinoita. Kirjailijalta sellaista suhdetta kotiseutuun sopii tietysti odottaakin. Tarina alkaa siitä, kun olin 2-vuotias ja vanhempani toivat minut uuteen kotiimme Korsoon. Meille uusi koti, pieni ja vanha keltainen puutalo, oli äidilleni unelmien täyttymys. Minulle ilmeisesti ei. Tarrauduin syliin. En halunnut koskea jalallanikaan uuden kodin lattiaa. 

Polkupyörän satulan säätöön sai apua naapurista. Tässä kuvassa ollaan mummolassa. Kuva: Soili Pohjalaisen kotialbumi.


Oikeastaan vantaalaisuuteni ulottuu paljon kauemmaksi, niihin sattuman ja kohtalon oikkuihin, jotka toivat Pohjanmaalta, Pohjois-Karjalasta, Hämeestä ja Uudenmaan Nurmijärveltä lähtöisin olevat isovanhempani aikoinaan Helsingin maalaiskuntaan. 

Vantaalaisuuteni tarinoihin kuuluu Hiekkaharjussa sijainnut äitini lapsuudenkoti, jonka keittiön komeron takaseinän läpi isoäitini jutteli naapurin rouvan kanssa. Sen saman naapurin rouvan kanssa he huijasivat isoisäni lapsenvahdiksi siksi aikaa, kun rouvat kävisivät riisikupongilla ostamassa riisiä. He mitään riisiä lähteneet ostamaan. Isoisäkin tajusi sen kohta ja haki rouvat kotiin tanssilavalta, joka sijaitsi nykyisen Tikkurilan ortodoksisen kirkon lähellä.

Olemassaoloni on monen pienen seikan ja sattuman ansiota. Kävi niin, että toinen isoisäni sai ensin päähänpiston perustaa sukulaisnaisen kanssa kaupan Korson Vierumäkeen ja sitten päähänpiston rakentaa oman kaupan kylän toiselle puolelle Jokivarteen. (Isoisäni sai useita päähänpistoja. Ne kaupat jäivät sitten mummoni hoidettaviksi.) Minun kannaltani oleellista oli myös se, että äitini perhe muutti Hiekkaharjusta Jokivarteen. Muuttomatkalla pesukoneen kansi lensi hienossa kaaressa kyydistä Korson asemalla ja jäi sille tielleen. Kannaltani onnekasta oli myös se, että isäni oli, kuten tarina kertoo, niin laiska mies, ettei viitsinyt lähteä hakea vaimoa kaukaa vaan otti puolison melkeinpä saman tien varresta, missä itse asui. Siitä kului sitten joitakin vuosia ja oltiin siellä vanhassa keltaisessa talossa, jonka lattialle en suostunut astumaan.

Minusta ja uudesta kodista tuli pian kavereita. Mielestäni oli hauskaa, kun sadesäällä talon kellarikerroksen lattia lainehti vettä. Minä iloitsin, äitini ei. Kului vuosia. Keltainen talo myytiin, meille rakennettiin viereen uusi talo. Kului vuosia. Minä muutin pois kotoa ja Vantaalta. Joku kerran sanoi, että vantaalaiset nuoret ovat kuin lohet. Palaamme kotiseudulle kuin Vantaan vaakunan kala, kun on perheen aika. Minä palasin takaisin miehen ja lapsen kanssa. Kului vuosia. Rakennutimme vanhan keltaisen talon paikalle uuden keltaisen talon. 

Perheemme kolme polvea ovat leikkineet lapsina samalla kylällä. Tekstin kirjoittaja kuvassa keskellä. Kuva: Soili Pohjalaisen kotialbumi.


Vantaalaisuus on minulle paitsi tarinoita myös ihmisiä, naapureita, jotka ovat pysyneet samoina vuosikymmenten ajan. Pienenä kävin mielelläni tarinoimassa naapureiden luona. Naapurit tontin molemmin puolin asensivat minulle sillat ojien yli, jotta pääsin kätevämmin naapureiden luo kyläilemään. Ei sellaista satu jokaiselle lapselle, mutta jollekin vantaalaiselle voi hyvinkin sattua. On hienoa, että nyt voin vuorostani auttaa itse sitä naapuria, joka auttoi minua lapsena nostamalla pyöräni satulaa sitä mukaa kun kasvoin ja pumppaamalla ilmaa menopelini renkaisiin. 

Kotikylälläni Korsolla on huono maine. Olen sen mainetta monesti selitellyt. Että on mainettaan parempi paikka. Olen myös veistellyt vitsiä asuinalueeni maineesta, ennen kuin muut ehtivät sen tehdä. Vaan mitäpä, jos en enää selittelisi enkä veistelisi? Mitäpä sitä selittelemään ja kaikille kertomaan, että on semmoinen paikka kuin Vantaa ja Korso. Siellä saa elää tavallaan, on metsää kulkea, on hyviä naapureita. Siellä syntyy tarinoita.

Soili Pohjalainen

Soili Pohjalainen on vantaalainen kirjailija. Hänen toinen romaaninsa Valuvika (Atena) ilmestyi vuonna 2019. Pohjalainen palkittiin esikoisteoksestaan Käyttövehkeitä (Atena 2016) Kalevi Jäntin palkinnolla. Pohjalaisen kirjoittama elämäkerta Isomettän poika – Jari Isometsän koko tarina (WSOY) ilmestyy lokakuussa 2021.

Yllä oleva kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.


keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Kuka on vantaalainen?

Asuin Vantaalla kuusitoista vuotta, kouluvuoteni ja vähän päälle. Äitini ja veljeni perheineen asuvat siellä yhä. Isäni hauta on Vantaalla. Vaimoni, joka on Töölöstä, nimittää minua tarpeen tullen vantaalaiseksi, vaikka olen asunut jo kolmekymmentä vuotta Helsingissä. Se on lempeää vinoilua, ja vähitellen olen päättänyt pitää sitä kunnianosoituksena. Ehkä minussa on jotain tietylle ryhmälle ominaista, ehkä on jotain sellaista kuin vantaalaisuus. Missään sitä ei ole määritelty, joten taksonomian luominen on jokaisen vantaalaisen ja kaltaiseni ”vantaalaisen” velvollisuus.

Kirjailija, toimittaja J. P. Pulkkinen tutkii vantaalaisuuttaan pyöräilemällä. Kuva: Laura Joutsi.

Tutkin omaa vantaalaisuuttani pyöräilemällä. Pyörällä löytää sen, minkä ohi autolla ajaa, ja Vantaalla on löydettävää. Tieverkon muutokset, uudisrakennukset, lähiöt, laajalti levittäytyvät logistiikka- ja pienteollisuusalueet, täydennysrakennettavat keskukset. Rakentaminen on väkivaltainen tapahtuma, joka myllää paikan ja sivutuotteena muovailee maisemaan kytkeytyvää muistia, mutta jos se jossain on tehtävä, niin Vantaalla. Siksi se on lempikohteeni. Ensi viikolla tämä on jo toisenlainen! 

Onko vantaalaisen aivokuoreen tatuoitu joukko vanhoja karttoja? Jos näin on, voisi ajatella, että vantaalainen muistaa, että juuri nyt päämääränä olevaan paikkaan mentiin aikanaan toista kautta. Tikkurilan keskustaan mentiin Kuriiritietä pitkin, kun nykyinen Tikkurilantie oli vasta haave kaavoittajan papereissa. Bussi Tikkurilasta Vantaankoskelle kulki Ylästöntietä ja eteni Voutilassa pitkin joen rantaa kuin Suomi-Filmin maisemissa. Mistelin päiväkodin paikalla oli metsikkö, jonka läpi kiemurrellutta polkua Helsingin yöelämästä palaava nuori mies eteni pimeässä ulkomuistista.

Vantaalainen tunnistaa ehkä kipeästikin, että väylien verkosto on kokonaisuudessaan joukko vanhojen teiden väliin, päälle ja yli rakennettuja tehokkaampia teitä, jotka vievät meidät aliresurssoidusta menneisyydestä yltäkylläiseen tulevaisuuteen. Vanhojen väylien pätkiä vilahtelee siellä täällä kuin muistumana siitä, että siellä missä nyt on laajakaista, kulki muinoin monien käsien välittämä kirjeposti. 

Vantaalla on myös tilaa, tällä kertaa vain paikan varanneille! Kuva: J. P. Pulkkinen.

Vantaalainen saattaa yltyä nostalgiseksi, kun hän muistelee, miten tienpohja ennen tätä oikaisua eteni. Missä kohdin Simonkyläntie yhtyi Tuusulantiehen ennen kuin se oikaistiin? Miltä maalaismaisema näytti Piispankyläntiellä ennen kuin Tikkurilantie ja Kehärata jyräsivät sen yli? Kiistämättä tässä on otettu edistysaskel, hän ajattelee kiihdyttäessään Kehä III:n rampille. On tehty tarpeellisia muutoksia, sillä maa urbanisoituu ja Vantaa on tämän kehityksen ytimessä. Maantieteelle emme mitään voi.

Vantaalainen on myös se, joka alkaa ihmetellä ja epäillä. Hänestä tuntuu ajoittain samalta kuin silloin, kun työkaveri piipahtaa ovella, työmuisti kuormittuu hetkeksi ja tekeillä ollut asia unohtuu. Tuntuu kuin tie, jota on ollut kulkemassa, olisi katkaistu. Ajatus, jonka oli määrä maastoa hyväillen kaartua oikealle, nousta mäelle ja laskeutua näkymättömiin, tyssää kiertoliittymään, alikulkutunneliin tai umpikujamerkkiin.

Vantaalla muutos on alituista. Kuva: J. P. Pulkkinen.

Vantaalainen on se, joka saattaa havahtua ajattelemaan, että nämä eivät olekaan vain fyysisiä teitä. Näissä on muutakin, nämä ovat enemmän, melkein kuin metafysiikkaa. Kuvia menneisyydestä, joka on sitä kuvitellumpi, mitä vähemmän siitä on jäljellä merkkejä meidän ajassamme. 

Helsinkiläiselle “vantaalaiselle”, joka asuu muuttumattomassa kivikeskustassa, Vantaa on loputtoman jännittävä. Miten sitä kuvailisi? Keskittyisikö juuriin vai siipiin? Se ei ole kenellekään sama. Muistia on leikattu toisesta päästä ja siihen on kytketty jotain yllättävää, jopa pelottavaa, ja se kasvaa ja kehittyy.

J. P. Pulkkinen

J. P. Pulkkinen on sielultaan vantaalainen, mutta helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu Vantaa -sarjan rikosromaaneja. Lempeän särmikkäät dekkarit (Sinisiipi, 2018 ja Valkoinen Varis, 2019) sijoittuvat Vantaalle ja niistä voi löytää historiallisen ulottuvuuden.

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.

torstai 28. tammikuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Kotiseutuni on Vantaan maisemassa

Vantaa-niminen kunta täyttää vuoden 2022 alussa vasta 50 vuotta. Vantaa on kuitenkin etelärannikkomme vanha emäpitäjä, jonka vaiheet ulottuvat vuosisatojen päähän. Helsingin pitäjä – Helsingin maalaiskunta – Vantaa on minun kotiseutuni.

Mielikuva Vantaasta on monelle hyvin hajanainen: asuntoalueiden rihmasto, jota halkovat monet valtakunnan päätiet, rautatiet ja jossa on maamme päälentokenttä. 

Vantaa on kuitenkin paljon enemmän. Itselleni Vantaa kertoo maisemassaan koko Suomen tarinan: miten harvaan asutusta maanviljelysyhteiskunnasta on kehittynyt kaupungistunut hyvinvointiyhteiskunta. Ja kaikkea ympäröi monipuolinen luonto. Harrastukseni on kiertää kasvavassa kaupungissa kamera kädessä. 

Kirjoittaja kuvaa muuttuvaa ja muuttunutta Vantaata. Kuvassa Vantaankosken koulun Vantaanjoen opetuspiste. Alunperin koulu valmistui Vantaan yhteiskouluksi. Kuva: Jukka Hako 2020.


Vantaan Pyhän Laurin kirkko 1400-luvun puolivälistä on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus. Kirkkoakin vanhempia ovat pellot sekä peltojen ja metsien rajat. 

Vantaan vanha kylärakenne on erinomaisen hyvin säilynyt. Vantaan maisemassa tärkeitä ovat myös kartanot, muut suurtilat sekä maatilat rakennuksineen.

Vantaa-Seuran kartanoretken oppaana Jukka Hako. Taustalla Westerkullan kartano. Kuva: Riina Koivisto.


Varhaisesta teollisuudestakin on jotain jäljellä. Onneksi edes osalle rakennuksista on löytynyt uusi käyttö teollisen toiminnan päätyttyä.

Vantaa on monella tavalla koko Suomen liikenteen solmukohta. Myös historiallisesti. Kuninkaantie oli oman aikansa poikittaisväylä ja se on edelleen hyvin säilynyt Vantaan alueella. Sen perillinen on Kehä III.

Suomen ensimmäinen rautatieyhteys linjattiin pitäjän läpi ja mikä tärkeintä: rakennettiin asemia, joilla juna pysähtyi. Tärkein niistä oli Tikkurila, jossa sijaitsee maamme vanhin jäljellä oleva rautatieasema, nykyinen kaupunginmuseomme. Vanha maatalousyhteiskunta alkoi asemien ympärillä muuttua kiihtyvällä vauhdilla. Maamme päälentokenttäkin säilyi kunnan alueella, kun Helsinki-Vantaa valmistui.

Vuonna 1946 Helsingin maalaiskunnasta erotettiin laajat alueet Helsingin kasvua turvaamaan. Typistyneen kunnan asukasluvuksi jäi 12 000. Kun Vantaa-niminen kauppala syntyi vuonna 1972, oli asukkaita jo 90 000 ja tätä kirjoitettaessa lähes 240 000. Vastaavaa ei Suomen historiassa ole koettu kuin naapurikaupungissa Espoossa. Vantaan kasvu ja kehitys seitsemän vuosikymmenen aikana on ollut mykistävää. 

Laajat omakotialueet ovat edelleen leimallinen osa Vantaata. Niitä syntyi sodan jälkeisen asutustoiminnan seurauksena. Rakennuskantaa niissä on kaikilta vuosikymmeniltä. Moni rintamiestalo on edelleen säilynyt, vaikka asemakaavat ovat jo pitkään sallineet tonttien tehokkuuden noston. 

Seuraavan muuttoaallon mahdollisti aluerakentaminen. Helsingin maalaiskunta tarjosi edullisia asuntoja ja moni kotiseutunsa muualla Suomessa jättänyt perhe jäi Suomeen eikä muuttanut Ruotsiin. Missään muualla Suomessa aluerakentaminen ei toteutunut suhteessa yhtä laajasti kuin Vantaalla ja Espoossa. 

Vantaa-Seuran syysretkellä tutustuttiin syyskuussa 2018 Jukka Hakon johdolla Vantaan uuteen rakennuskulttuuriin. Kuvassa Keimolanmäkeä. Kuva: Riina Koivisto.


Vantaalle on viime vuosina rakennettu asuntojen lisäksi myös vilkkaasti työpaikkoja, kauppakeskuksia, toimitiloja, hotelleja ja liikerakennuksia. Työpaikkoja on nykyään lähes 110 jokaista sataa työssä käyvää vantaalaista kohti. Eli työpaikkoja riittää runsaasti myös naapurikunnissa asuville. Vantaalainen työpaikkarakentaminen ja sen arkkitehtuuri kertoo omalta osaltaan eri aikakausien muotivirtauksista.

Edellä oleva tiivis kuvaus pyrkii osoittamaan, että suomalaisten historia on monin tavoin luettavissa vantaalaisessa maisemassa: asumisen muutokset maanviljelysyhteiskunnasta ja sen kylistä tiiviiksi kaupunkikeskuksiksi sekä työpaikkojen taival pelloilta ja metsistä teollisuus- ja toimistotyöpaikkoihin.

Myös julkinen rakentaminen on tärkeä osa vantaalaista maisemaa. Julkiset rakennukset ovat myös yhdenlaiset hyvinvointivaltion kasvot. Kasvava väestö tarvitsee jatkuvasti uusia kouluja ja päiväkoteja sekä ammatillisia oppilaitoksia, terveyskeskuksia ja sairaaloita. Harvassa kunnassa on esimerkiksi niin monipuolinen koulurakennusarkkitehtuuri yli sadan vuoden ajalta kuin Vantaalla.

Kotiseutuni kasvot saavatkin muuttua, koska Vantaalla ei voida elää pysähtyneessä tilassa. Ympäristön jatkuva muutos on osa vantaalaista arkea. Olennaista on, että tunnemme oman ympäristömme ja rakennuskulttuurimme ja teemme oikeita valintoja.

Muuttuvaa Vantaata. Tikkurila on kokenut suuria muutoksia viime vuosina. Kuva on otettu Kielotien varrelta. Kuva: Jukka Hako 2020.


Vantaalla on tehty erittäin laadukas vanhan rakennuskannan inventointi, joka auttaa arvottamaan mitä vanhasta kannattaa säilyttää. Harva kohde kaipaa täydellistä suojelua, mutta luova uusiokäyttö olisi myös ekologista. Vantaan luontokohteet on myös hyvin kartoitettu.

Näin Vantaa voi säilyttää asemansa paikkakuntana, jossa kunkin aikakauden asumisen ja työpaikkarakentamisen sekä julkisen palvelurakentamisen virtaukset ovat monipuolisesti nähtävissä. Niin pitääkin olla. Onhan Vantaa ja sen edeltäjä Helsingin pitäjä itse asiassa Suomen urbanisoitunein emäpitäjä!


Jukka Hako


Kotiseutuneuvos Jukka Hako toimi Vantaa-Seuran puheenjohtajana vuosina 1980–2012. Hakon aikana yhdistyksen toimintaa ja vuosikirjaa kehitettiin uudelle tasolle. Hako on yhä aktiivinen kotiseudun puolesta toimija niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Hän on mm. Suomen Kotiseutuliiton hallituksen jäsen.


Vantaa-Seura on järjestänyt yhteislauluiltoja  Myllyiltoja  Kirkonkylän myllyllä jo vuodesta 1976 lähtien. Jukka Hako on tuttu näky yleisön joukussa tai illan juontajana. Kuva: Susanna Eklund.


torstai 21. tammikuuta 2021

Övre Nybackan kuistin remontti on valmistunut

Övre Nybackan tila Vantaanlaaksossa on yksi Vantaan parhaiten säilyneistä talonpoikaiskokonaisuuksista. Yli 200 vuotta vanhassa talossa riittää aina korjattavaa. Rapistuneen kuistin kunnostuksen monelle vuodelle jakautunut urakka on nyt valmis ja kuisti on kauneimmillaan. Kannattaa käydä ihailemassa, kun korona taas sallii avoimet ovet ja muut tapahtumat Övre Nybackassa!

Puna- ja keltamultaa

Huonoon kuntoon päässeen kuistin kunnostus aloitettiin vuonna 2017. Kuistin korjausta edelsi punamullatun talonpoikaistalon haalistuneiden julkisivujen maalaus. Yhteistyössä Vantaan Varian rakennusrestaurointiopiskelijoiden kanssa seinämistä kaksi maalattiin perinteisin menetelmin ja itse punamultamaalia keittämällä. 

Rakennusrestaurointiopiskelijat keittivät punamultamaalia ja maalasivat talon kaksi julkisivua. Kuva: Riina Koivisto 2017.


Maalausurakan yhteydessä tarkat silmät havaitsivat kuistin punaisen maalin alta pilkottavan keltamullan. Vanhoja valokuvia tutkimalla voitiin varmistaa kuistin todellakin olleen alun perin keltainen. Vantaan kaupunginmuseon luvalla kuisti päätettiin palauttaa alkuperäiseen väriinsä. 

Opiskeljat ja Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Susanna Paavola (oik.) tarkastelevat kuistin värikerrostumia. Kuva: Riina Koivisto 2017.


Kuistin maalauksen yhteydessä aloitettiin myös huonoon kuntoon ehtineiden ikkunoiden entisöinti oppilastyönä yhteistyössä Vantaan Varian rakennusrestaurointilinjan opiskelijoiden kanssa.

Vanhaa kunnioittaen

Vuosisatojen aikana sade ja tuuli ovat piiskanneet vettä ikkunoihin. Kuistin itäpuolen ikkunoiden alaosat ja ikkunoiden alainen seinä olivat kärsineet pahoin kosteudesta. Osa puuosista jouduttiin korvaamaan uudella. Vanhaa säästettiin niin paljon kuin mahdollista ja työtä tehtiin perinteitä kunnioittaen.

Urakan ensimmäinen osa valmistui vuonna 2018. Kuistin länsipuolen eli maantien puoleiset ikkunat saatiin kunnostuttua vuoden 2020 aikana. Kunnostusten taloudellisesta tuesta on kiittäminen Aktiastiftelsen i Vandan myöntämiä tukia Övre Nybackan kunnostushankkeisiin.

Juuri valmiiksi tulleessa urakassa kunnostettavat ikkunat irrotettiin ja vietiin verstaalle työstettäviksi. Kunnostuksen ajaksi kuistille asennettiin muovisuojat pitämään sateen ja tuulen ulkona. Ikkunoiden ohella kunnostettiin myös vuorilaudat, jotka piti joka tapauksessa irrottaa, jotta ikkunat saatiin irti. 

Övre Nybackan ikkunoiden kunnostusta. Kuva: Astrid Nurmivaara 2020.

Ikkunoiden huonoiksi menneet puuosat vaihdettiin mahdollisimman paljon tervettä puuta säästäen. Osaan ikkunoista vaihdettiin myös lasiruutuja rikkimenneiden tilalle. Ikkunoiden kunnostaja leikkasi vanhasta lasista uudet ruudut mittaansa. Kunnostetut puuosat öljyttiin, hiottiin ja maalattiin. Kittiurat penslattiin sellakalla, lasit kiinnitettiin lasitusnauloilla ja kitattiin pellavaöljykitillä. Lopuksi puuosat ja kittaukset vielä maalattiin.  Maalina käytettiin Allbäckin mantelinvalkoista pellavaöljymaalia, jota siveltiin pinnoille kolminkertainen ohut kerros. Tämän viimeisimmän ikkunaurakan suoritti Astrid Nurmivaara. Kiitos todella asiantuntevasta ja tarkasta työnjäljestä! 


Valmiit ikkunat maalattiin. Kuva: Astrid Nurmivaara 2020.


Suuritöinen aarre

Mitä seuraavaksi? Vanha talo vaatii jatkuvaa huolenpitoa, ja kunnostustöitä on koko ajan pitkä lista odottamassa. Yhdistys toivoo, että lähivuosina saadaan talon punamultamaalaus myös takaseinän ja toisen päädyn osalta tehtyä. Ulko-ovi on maalattava, samoin jo pahasti hilseilevät peltikatot. Kuistin ikkunat ovat nyt loistokunnossa mutta muut talon ikkunat vaativat lähivuosien aikana niiden perusteellisen kunnostuksen aloittamista. 

Övre Nybackan kuisti ja ikkunat ennen kunnostusta. Talon etuseinä on juuri maalattu punamullalla. Kuva: Riina Koivisto 2017.


Sisäpinnat ovat asia erikseen. Edellisestä isommasta kunnostuksesta on jo aikaa yli 30 vuotta ja monet maalipinnat kaipaisivat uudistamista. Osa tapeteista on myös huonossa kunnossa ja keittiön ilmettä olisi mukava raikastaa. Myös puutarhassa olisi paljon tehtävää ja sen ennallistaminen 1900-luvun alkupuolen asuunsa houkuttelee.

Övre Nybackan kunnostettu kuisti talviasussa tammikuussa 2021. Kuva: Riina Koivisto.


Övre Nybacka on aarre, suuritöinen sellainen, mutta monille vantaalaisille tärkeä ylpeydenaihe ja ainutlaatuinen esimerkki menneiden vuosikymmenien ja -satojen elämästä. Lempeästi ja määrätietoisesti huoltamalla talo säilyy elävänä yhteisöllisen toiminnan keskuksena ja muistona menneistä ajoista vielä ainakin toiset 200 vuotta. Me Vantaa-Seurassa olemme ylpeitä siitä, että saamme olla osaltamme mukana Övre Nybackasta huolehtivien sukupolvien joukossa. Övre Nybacka on raskas mutta rakas!


Karoliina Junno-Huikari ja Riina Koivisto


Övre Nybackan tila on yksi Mårtensbyn kantatiloista. Tuvan hirsistä tehtyjen dendrokronologisten analyysien perusteella päärakennuksen tiedetään valmistuneen vuonna 1817. Talo on toiminut kestikievarina sekä maatilana. 

1960-luvulla tilan metsät ja pellot myytiin maanrakennusliikkeelle ja tilan entisille maille ovat kohonneet Vantaanlaakson ja Martinlaakson kaupunginosat. Vantaan kaupunki osti Övre Nybackan päärakennuksen sekä piharakennukset vuonna 1980 ja kunnosti päärakennuksen juhlatilaksi. Vantaa-Seura on vuokrannut Övre Nybackaa vuodesta 2013 alkaen ja järjestää talossa tapahtumia sekä vuokraa tilaa perhejuhliin ja erilaisiin tilaisuuksiin. Talokokonaisuus on suojeltu.






maanantai 21. joulukuuta 2020

Kummallinen koronavuosi

Alkuvuodesta 2020 kaikki uuden vuoden ennusmerkit näyttivät erityisen hyviltä. Jäsenmäärä jatkoi kasvuaan ja yhdistyksen järjestämissä tilaisuuksissa oli runsaasti kävijöitä. Mäntsälän kartanoihin suunniteltu kevätretki myytiin loppuun jälleen kerran ennätysvauhdilla. Kaukana Kiinassa jylläävää koronavirusta ei osattu vielä pelätä.

Koronatilanne kuitenkin synkentyi nopeasti ja maaliskuun alussa aloimme jarrutella toimintaa. Maaliskuun puolivälissä koronatilanteen vakavuuden selvittyä ja rajoitusten astuessa voimaan luonnollisesti myös Vantaa-Seuran toiminta seisahtui hetkellisesti. 

Korona iski nopeasti ja pahasti kestikievari Övre Nybackan toimintaan ja sitä kautta yhdistyksen talouteen. Kokoontumisrajoitusten myötä kestikievarin vuokraustoiminta pysähtyi, mutta vuokra- ja muut kulut jatkoivat juoksuaan.

Koronasta huolimatta Övre Nybackassa pystyttiin järjestämään useita kestikievarin perheaamuja. Kuva: Riina Koivisto.

Vaihtoehtoista toimintaa

Emme halunneet Vantaa-Seurassa pysähtyä. Halusimme jatkaa toimintaa, josta voisi olla hyötyä kaupunkilaisille. Meidän oli sopeuduttava ja kehiteltävä uudenlaisia toimintamuotoja.

Keksimme nopeasti uusia toimintavaihtoehtoja. Vantaan kaupunginmuseon ja Visia Game Factoryn kanssa tehty mobiilipeli Kuninkaantie II: muinaispuiston Anselmiu valmistui sopivasti koronasulun alkaessa. Mainostimme aktiivisesti peliä, jota oli mahdollista pelata ulkona Jokiniemen muinaispuistossa tai sisätiloissa, täysin koronaturvallisesti

Muita kehittelemiämme toimintoja oli kirjoittaa esittely yhdistyksen vuosikirjasta, kirjoittaa koronakirje tai osallistua omatoimitalkoisiin Övre Nybackassa. 

Keväällä, kun koronatilanne näytti vielä epävarmalta, teimme raskaan, mutta yleisön turvallisuuden kannalta yksimielisen päätöksen muuttaa kauan odotettu Helsingan keskiaikapäivä verkkotapahtumaksi. Kesäiset myllyillat yhteislauluineen Helsingin pitäjän kirkonkylässä päätettiin myös perua. 

Onneksi kaikkea ei tarvinnut perua

Kesäkuussa kokoontumisrajoitusten lieventäminen 50 henkilöön mahdollisti ensimmäisten opastusten järjestämisen. Nopeasti huomasimme, että fyysisiä tapaamisia, kulttuuria, keskusteluja ja elämyksiä oli kaivattu. Kirkonkylän kulttuurikävelyillä oli useana keskiviikkona lähes sallimamme enimmäismäärä eli 30 osallistujaa. 

Kesällä ja syksyllä opastustoiminta oli vilkasta. Kuva: Elli Holopainen.

Loppukesästä ulkoilmatapahtumia järjestettiin harkinnanvaraisesti. Kokonaisuudessaan opastusten kesä oli erityisen onnistunut. Syksyllä, kun sisäkokoontumisia tuli välttää, tilausopastusten kysyntä yllättäen nousi. Pystyimme mahdollistamaan usealle eri ryhmälle kokoontumisen ja tapaamisen turvallisesti historiallisissa miljöissä Helsingin pitäjän kirkonkylässä, Vantaan kartanoiden maisemissa tai Vantaankoskella.

Yleisö koki järjestämämme toiminnan erittäin tärkeäksi. Useampi tilaisuuksissamme kävijä totesi tankkaavansa kulttuuria talven varalla, sillä jo kesällä osattiin olettaa helpomman koronatilanteen olevan vain väliaikaista.

Helsingan keskiaikapäivä muutettiin verkkotapahtumaksi

Viides Helsingan keskiaikapäivä järjestettiin turvallisesti ja helposti saavutettavana, pitkänä viikonloppuna verkossa. Eri yhteistyökumppanimme lähtivät kiitettävästi mukaan tapahtumaan ja sen tekemiseen. Tapahtuman ohjelmanumeroina nähtiin lähinnä keskiaikaan liittyviä teemavideoita. Suurin osa videoista jäi tallenteiksi Helsingan keskiaikapäivän uusille nettisivuille, ja videot sekä verkkomarkkinat ovat yhä katsottavissa sekä koettavissa sivuilla www.helsinga.fi.

Helsingan keskiaiapäivä järjestettiin verkkotapahtumana. Kuva: Elli Holopainen. 

Verkkotapahtuman toteuttaminen oli ennakoitua työläämpää, mutta kokonaisuutena saimme tehtyä hienon tapahtuman, jonka tallenteet palvelevat tapahtumaa sekä keskiajan ystäviä myös jatkossa. Videoille kertyi tapahtumaviikonlopun aikana reilusti yli 2200 katselukertaa ja joulukuussa 2020 katselukertoja oli jo lähes 5000. 

Teetä ja vuosikirja

Toimme koronavuonna markkinoille kaksi teetä. Helsingan keskiaikapäivän yhteydessä lanseerattiin Helsinga-tee eli niin sanottu keskiaikatee, jonka maut haettiin Vantaan keskiaikaisesta historiasta. Muinaispuistopäivässä tuotiin markkinoille Vantaa-tee, joka on kaupungin lailla koottu uusista ja vanhoista perinteistä. 

Yhdistyksen 53. kirjan teemana on kivikausi. Kirjan kannen kuvassa on taiteilija Tom Björklundin maalaus. Kuva: Riina Koivisto.

Loppuvuodesta julkaistiin jo yhdistyksen 53. vuosikirja. Kirjan Helsingin pitäjä – Vantaa 2021 teemana oli kivikausi Vantaalla. Kirjan suosio pääsi yllättämään ja emme ole koskaan aikaisemmin kokeneet vastaavaa tilaustulvaa. Kirja on löytänyt uutta yleisöä ja tilauksia on vastaanotettu laajasti eri puolilta Suomea.

Murroksessa kohti juhlavuotta

Koronatilanne pakotti Vantaa-Seuran miettimään uudelleen toimintaansa, jonka kivijalkana ovat olleet kohtaamiset. Otimme käyttöön uusia tapahtumamuotoja ja jatkossa olemme valmiimpia kohtaamaan uudenlaisia haasteita. 

Koronan tuomien taloudellisten huolten lisäksi näemme kasvavana huolena iäkkäämmän jäsenistön syrjäytymisuhan, kun meidän tai muiden yhdistysten toimintaan ei uskalleta osallistua. Näistä murheista huolimatta kotiseutu ja sen historia sekä ilmiöt kiinnostavat. Sen huomasimme jo keväällä, kun ihmiset liikkuivat omatoimisesti luonnossa ja kulttuuriympäristössä. Meille sateli kysymyksiä Vantaan eri kulttuurikohteista. Sama trendi näkyi syksyllä kiinnostuksena yhdistyksen vuosikirjaa kohtaan.

Muinaispuistopäivässä oli Torju tartunnat! -julisteita. Vuosi 2021 aloitetaan epävarmassa koronatilanteessa. Kuva: Riina Koivisto.

Inhimillisiä kohtaamisia tarvitaan eikä toimintaa voi järjestää vain etänä tai omatoimisesti. Yhdistyksen on jatkettava toiminnan sopeuttamista vallitsevaan tilanteeseen ja mietittävä uusia tapoja tavoittaa yleisöä sekä tarjota kulttuurielämyksiä. Niitä tarvitaan jatkossakin hyvinvoinnin tueksi. 

Vuosi 2021 on Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuosi. Uusi vuosi aloitetaan epävarmassa tilanteessa, mutta tulemme tavalla tai toisella tarjoamaan jäsenillemme sekä kaikille kaupunkilaisille mahdollisuuksia kokea elämyksiä Vantaan historian ja nykyilmiöiden parissa.

Riina Koivisto

perjantai 18. joulukuuta 2020

Kokkolan kotiseutupäivien kuulumisia

Valtakunnallisten kotiseutupäivien pääjärjestäjinä olivat Kokkolan kaupunki, Suomen Kotiseutuliitto ja Finlands Svenska Hembygdsförbund. Teemana oli ” Perinne on voimaa – Tradition är styrka”. Vuosikokouksen julkilausuma ”Läheisyys on voimaa” kertoo miten kotiseututyön sisältöjen ja tekijöiden avulla paikallinen identiteetti voi nousta voimavaraksi ja osaksi kunnan kehittämistä kaikilla toimialoilla.

Poikkeusaika näkyi kokouksen järjestelyissä ja turvaväleistä sekä maskeista huolehdittiin. Pandemian takia kokous siirtyi elokuulta marraskuulle (20.11.-21.11.2020), jolloin järjestelyt onnistuivat erityisjärjestelyin. Normaalisti osallistujia on ollut 250, nyt rajoitetusti 100.

Poikkeusaika on kuitenkin tuonut kotiseututyön arvon vahvemmin näkyväksi. Asukkaita lähellä ovat kulttuuriympäristöt ja luontokohteet. Näissä lähipalvelut korostuvat. Kotiseutupäiviä kruunasi upea musiikkitarjonta, joka oli Keski-Pohjanmaan parasta antia. Esiintyjinä nähtiin mm. Tallarit Kaustisilta, Ykspihlajan musiikkiyhdistys ja Kaustisen Näppärit.

Tärkeimmät kokouspäätökset ja henkilövalinnat Uudeltamaalta

Onnea Andreas Koivisto valtuuston asiantuntijaksi valinnasta! Asiantuntijajäseneksi valittiin kaupunkityöhön arkeologi Andreas Koivisto Vantaalta. Kaksi muuta asiantuntijajäsentä ovat professori Helena Ruotsala Turun yliopistosta ja erityisasiantuntija Päivi Kurikka Suomen Kuntaliitosta.

Kotiseutuliiton valtuustoon valittiin kahdeksan uutta kotiseutuaktiivia ja -asiantuntijaa. Uudeltamaalta valittiin valtuustoon Anne Mattila Porvoosta, Elina Kultaranta Helsingistä ja Keijo Lehikoinen Helsingistä (2. kausi).

Vuosikokous vahvisti kotiseutuliiton toiminnan päälinjoiksi Kestävä kotiseututyön, nuorten omaehtoisen kotiseututoiminnan ja vuorovaikutteisen kotiseutuliikkeen.

Hankasalmi – vuoden kotiseutuyhdistys 2020

Hankasalmi valittiin vuoden kotiseutuyhdistykseksi. Hankasalmen kotiseutuyhdistys on aktiivinen etenkin museotoiminnassa ja kouluyhteystyö sujuu mainiosti. Hankasalmella tehdään valtavasti talkoita, näistä esimerkkinä Hallantalon kunnostus Leader-rahoituksella. Jäsenpohja on laaja ja myös yrityksiä on mukana. Museokylä tarjoaa kesätöitä myös nuorille.
 
Vuoden kotiseutuyhdistyksenä palkittiin Hankasalmen kotiseutuyhdistys. Vasemmalta Maarit Puttonen, Olavi Puttonen, Ulla Kolehmainen, Kotiseutuliitosta Tuula Salo. Kuva: Riitta Salasto.

Neristan ja historiallinen Kokkola

Neristan, Kokkolan vanha kaupunki, on käsityöläisten ja merimiesten kaupunginosa. Kaupunginsalmi Sunti aistii Kustaan II Adolfin vuonna 1620 perustaman kaupungin henkeä Keski-Pohjanmaan pääkaupunkina. Kaupunki oli koko 1600-luvun yksi Pohjanmaan rannikon tärkeimpiä tervanviejiä. Tervaelinkeinoon liittyi vahvasti laivanvarustustoiminta tuoden taloudellista kasvua, sivistystä ja kulttuuria.

Maankohoamisen seurauksena vain Sunti on muistona kaupunginlahdesta. Tervatorin paikalle on perustettu Englanninpuisto. Siellä säilytetään barkassia eli maihinnousuvenettä, joka kaapattiin Krimin sodassa englantilaiselta kuninkaalliselta laivastolta. Kansallisfilosofimme J.V. Snellman on asunut Neristanissa 1813–1820. Snellmanninkoti on nykyään yhteisötalo, ja siellä pidetään mm. perhejuhlia. 

Kaupunginsalmi Sunti marraskuussa. Kuva: Riitta Salasto.

Isokatu on kaupungin pääkatu ja sen varrella asui liiketoimissa menestynyt Johan Rahm. Vastapäätä on Hongellin talo. Kapteeni Gustav Hongellin vaimo Alma kunnostautui myös merimiehenä, ja on ensimmäisenä naisena saanut Suomen meripelastusseuran kultaisen ansiomerkin. Alma oli mukana Intian valtamerellä kauppapurjehduksella, kun hänen miehensä ja osa miehistöä kuoli berberitautiin. Taitavana naisena Alma purjehti parkkilaivan kotiin lasten luo. 

Neristanin talojen seinillä saattoi nähdä palovakuutusmerkkejä, jotka kertoivat palovakuutusten suoritetun. Myös Chydeniuksen puisto perustettiin 1860 kaupungin paloturvallisuuden parantamiseksi. Anders Chydenius (1729–1803) oli kirkkoherra, valtiopäiväedustaja, taloustieteilijä ja liberalismin esitaistelija. Hän vaikutti mm. uskonnonvapauden säätämiseen, kaupungin tapulioikeuksiin ja rahalaitoksen uudistamiseen. 

Roosin talossa toimii nykyään K.H. Renlundin museo. Museossa on paitsi Renlundin lahjoittama arvokas taidekokoelma, myös Veikko Vienojan taiteen kokoelma. Brita Johanna Ahlbäckin sanotaan olevan esikuva Vänrikki Stoolin tarinoiden Lotta Svärdille. Ensimmäisen lottapiiri perustettiin Kokkolaan vuonna 1921. 

Kokkolan kaupunki tuhoutui lähes kokonaan 1664. Useiden palojen takia valtaosa Neristanin ja Oppistanin, ala- ja yläkaupunkien, taloista on 1820-luvulta. Alueen kulttuurihistoriallinen arvo oivallettiin 1970-luvulla, jolloin Neristan sai suojelukaavan. 

Kotiseutuliitto on organisoinut ylisukupolvista toimintaa

Mestarit & kisällit voi olla uudenlaista kotiseututoimintaa lapsille, nuorille ja eläkeläisille. Identiteetti vahvistuu ja ilo omista kotikulmista ja lähiympäristöstä yhdistää. Yhtymäkohtia on ympäristökasvatukseen ja paikallishistoria voi saada uutta mielenkiintoa perinteestä, rakennuksista ja lähipaikoista. Esille voi tulla vaikkapa lähiympäristön valokuvaus ja kuvankäsittely tai kalastus. Pilottipaikkakunnilla Turussa ja Sodankylässä on järjestetty koululaisten ja ikäihmisten kerhotyyppisiä tapaamisia. Ennenkin opittiin mummoilta ja niin tänä päivänäkin. 

Mestarit & kisällit toimintaa Vantaalla. Tässä pelaillaan Kirkonkylän Agnes-peliä. Kuva: Riina Koivisto.

Mestarit & kisällit -hankkeen koordinaattori Maria Talvitie kertoo: ”Ihanaa on ollut huomata, kuinka eri-ikäisten välillä syntynyt kanssakäyminen on koettu usein merkittävimmäksi anniksi ihan kaiken ikäisten ryhmäläisten keskuudessa. Ryhmissä on monenlainen osaaminen ja kotiseutusuhde saanut tilaa – mestarin ja kisällin suhde on vastavuoroinen ja ihminen voi iästä huolimatta olla molemmissa rooleissa: omien kotikulmien asiantuntijana ja myös oppilaana ja tutkimusmatkailijana. Kotikulmat ovat eri-ikäisten yhteistä aluetta ja siihen liittyy monenlaisia tunteita ja tietotaitoa – myös paljon yhteistä ja yhdistävää”.

Toimintaa voi järjestää erilaiset kotiseutu-, kylä- ja kaupunginosayhdistykset, kulttuuriperintötoimijat, kuntatoimijat tai vanhempainyhdistyksetkin. Lähiympäristö on ympäristökasvatuksen lähin voimavara.

Seuraavat valtakunnalliset kotiseutupäivät järjestetään vuonna 2021 Oulussa. Oulu toivottaa kaikki tervetulleiksi. 

Riitta Salasto


torstai 3. joulukuuta 2020

60 vuotta täyttävä Vantaa-Seura ja mahtava kivikautinen menneisyys

Vuosi 2021 on Vantaa-Seuralle juhlavuosi, sillä yhdistys täyttää kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlallisuuksien suunnittelu on kuitenkin hankalaa, sillä koronavirus asettaa omia rajoituksiaan. Mennyt vuosi oli koronan takia hyvin haastava. Lähes kaikki toiminta piti suunnitella uudelleen. Vantaa-Seurassa ei kuitenkaan tyydytty peruuttamaan kaikkia tapahtumia, vaan yritettiin kehittää uusia turvallisia tapoja löytää ja tavata ihmisiä. Olen myös vakuuttunut siitä, että löydämme turvallisen ja hienon tavan juhlistaa yhdistyksen tasavuosia.

Yhdistyksen vuosikirja koki tälle vuodelle pienen uudistuksen. Pitkään kirjan tärkeänä yhteistyökumppanina toiminut Vantaan kaupunki tuli historiatoimikunnan kautta kirjan toiseksi kustantajaksi. Tämä on luonnollinen kehitysaskel kirjalle, sillä sekä kirjalla ja toimikunnalla on yhteisenä tavoitteena edistää kaupungin historiatuntemusta.

Tämän vuoden vuosikirjan pääteemana on Vantaan kivikausi. Vantaalla on ollut laajasti levinnyttä asutusta kivikaudella ja se on myös hyvin tutkittu aikakausi. Siitä on kiittäminen laajaa kaupungin esihistoriaa selvittänyttä muinaisjäännösinventointia, joka tehtiin juuri ennen suurten aluerakentamisprojektien alkua 1960-luvulla. Näin ollen muinaisjäännöskohteet saatiin kartalle ja niitä pystyttiin tutkimaan, ennen kuin niiden päälle ruvettiin rakentamaan nopeasti kasvavaa kaupunkia.


Vantaa onkin sitten 1960-luvun lopun kasvanut huimaa vauhtia. Niin huimaa vauhtia, että usein on ehditty keskittymään vain asuntojen ja peruspalvelujen rakentamiseen. Viime vuosina on ryhdytty miettimään yhä enemmän ihmisten viihtyvyyttä ja kulttuuria tärkeänä keinona lisätä sitä. Tärkeänä kulttuurin osa-alueena on eri paikkojen historia ja niihin liittyvät tarinat. Niiden esiintuominen on myös yksi Vantaa-Seuran ydintehtävistä.

Tässä kirjassa esitellään muun muassa kivikauden eri vaiheita. Kivikausi on hyvin pitkä ajanjakso. Vantaa on ollut asuttuna noin 9500 vuotta, siitä ajasta 6000 vuotta on kivikautta. Ensimmäinen Vantaata koskeva historiallinen lähde on vasta vuodelta 1331, eli 670 vuoden takaa. Se tarkoittaa, että yli 90 prosenttia kaupungin historiasta on aikaa, joka ei ole kirjallisesti dokumentoitua. Nämä ovat huimia lukuja ja osoittavat, miten tärkeässä asemassa arkeologia on Vantaan alueen historiaa tutkittaessa.

Kivikaudella luonnonympäristö oli Vantaan alueella hyvin eri näköistä kuin nykyään. Paksu ja painava mannerjäätikkö oli painanut maankuoren alas ja jään sulaessa kaupunki sijaitsikin merenrannalla. Ensin tänne tulivat eläimet ja niiden perässä ihmiset. Helsinkiläiset pitävät usein Vantaata nuorena kaupunkina. Olen heitä välillä leikkisästi muistuttanut, että kivikaudella Helsingin ollessa vielä meren pinnan alla, elämä kukoisti Vantaalla. Tätä seikkaa voisi Vantaalla hyödyntää vielä enemmän ja osoittaa kaupungilla todella olevan pitkän historian. Vantaan kivikausi on erittäin hyvin tutkittu myös valtakunnallisella tasolla ja monissa Suomen kivikautta esittelevässä teoksessa viitataankin useasti Vantaaseen.

Vantaa-Seuran puheenjohtaja Andreas Koivisto opastaa kiinnostuneita Vantaan kivikauteen. Kuva: Elli Holopainen/Vantaa-Seura.

Osittain kivikautta on jo nostettu kaupungilla esille. Tikkurilan lähistöön Jokiniemeen on rakennettu muinaispuisto kivikautiselle asuinpaikalle ja Myyrmäessä kivikausi näkyy paikannimistössä sekä kaupungin taidemuseo Artsin aulassa sijaitsevassa kivikautisen punamultahaudan ennallistuksessa. Tulevissa rakennushankkeissa toivottavasti upeat kivikauden asuinpaikat ja niiden kertomat tarinat huomioidaan yhä paremmin.

Vuosikirjassa on totuttuun tapaan myös paljon muita mielenkiintoisia tarinoita kaupungin historiasta. Kivikauden lisäksi käsitellään muun muassa kaupungin läpäisevää Hämeentietä, Suurta Pohjan sotaa, kaupungissa kuvattuja elokuvia, kaupunginosien nimistöä, sotamuistoja, Malmin hautausmaata sekä Vantaankosken myllyä. Esittelyssä on myös kaupunkikuvassa viime vuosina näkyvästi esillä ollut katutaide sekä sen taustalla hääräävä Street Art Vantaa.

Vaatii pitkäjänteistä työtä rakentaa viihtyisä kaupunki. Vantaalla ollaan tällä hetkellä selvästi menossa oikeaan suuntaan. Koronasta huolimatta näen kaupungin ja 60-vuotiaan Vantaa-Seuran tulevaisuuden näkymät hyvin positiivisina. Hyvällä tiellä ollaan!

Andreas Koivisto