Pakahduttavan helteisenä päivänä luen Maggie Nelsonia kellarin pyykkituvassa, joka on kerrostalomme ainoa viileä soppi. Nelson vertaa puolisolleen osoittamaansa rakkaudentunnustustaan Argo-laivaan, jota voidaan aina vain nimittää Argo-laivaksi, vaikka sen kaikki osat vaihdetaan ajan saatossa. Samalla tavalla kuin rakkaudentunnustuksen merkitys on jatkuvassa muutoksessa, on Argo-laiva vailla muuta pysyvää merkitystä kuin oma nimensä, vailla muuta identiteettiä kuin muotonsa.
Olen luvannut kirjoittaa Rakkaudesta Vantaaseen -blogiin, joten Nelsonin rakkaudentunnustusvertaus vie ajatukseni väistämättä kotikaupunkiini. Ajattelen Tikkurilaa, joka on pelkästään minun elinaikanani kokenut valtavia muutoksia. Kai Argo-laivan tavoin Tikkurilakin on aina vain Tikkurila, vaikka sen joka ainoa talo purettaisiin ja korvattaisiin uudella. En silti voi olla surematta Vantaan vanhan rakennuskannan nopeaa katoamista. Kotiseuturakkauteni tuntuu kiinnittyvän konkreettisiin paikkoihin, rakennuksiin ja niiden ympäristöön.
 |
| Kirjoittaja Lemminkäisen kallioilla heinäkuussa 1997. Kuva: Kirsti Järvi-Eskola, kuvankäsittely Aino Järvi-Eskola. |
2.
Muutama vuosi sitten kirjoitin Hakunilassa esikoisnäytelmääni ”Viljo S.” Dokumenttipohjainen näytelmä Tikkurilan punakaartilaisista sai kantaesityksensä Tikkurilan Teatterissa sisällissodan muistovuonna 2018. Kerätessäni aineistoa näytelmää varten, luin aikalaiskertomuksia Tikkurilan taistelusta huhtikuussa 1918. Viljo Sohkasen muistelmista käy ilmi, miten haavoittuneita vietiin turvaan asemarakennukseen, jossa nykyisin toimii Vantaan kaupunginmuseo. Vernissatehtaan työläiset auttoivat ihmisiä piiloutumaan nykyiseen Kulttuuritehdas Vernissaan, jossa sata vuotta myöhemmin Tikkurilan Teatterin näyttelijät välittivät tulkintaansa näistä tapahtumista uusille tikkurilalaisille.
Kirjoittaessani näytelmää podin toisaalta hieman syyllisyyttä sadan vuoden takaisten ihmisten henkilökohtaisten tarinoiden kirjoittamisesta osaksi taidettani. Toisaalta ajattelin, että kotiseudun historian tunnetuksi tekeminen on tärkeää. Uskoin, että oman arkiympäristön historiaan tutustuminen voi edistää kotipaikkaan kiinnittymistä, kasvattaa halua säilyttää vanhaa ja lisätä empatiaa aiempia sukupolvia kohtaan. Kirjoittaessani edelleen olemassa olevia tapahtumapaikkoja näytelmääni, koin niiden kautta liittyväni itsekin osaksi paikallista historiaa. Sallin itselleni tuon mahtipontiselta tuntuneen ajatuksen, sillä uskoin vilpittömästi, että myös muut voisivat kokea asian niin. Ensi-illan jälkeen muutamat katsojapalautteet vahvistivat tämän ajatukseni.
Eräs esityksemme nähnyt vantaalainen kertoi seisseensä teatteri-illan jälkeen pitkään hiljaa Tikkurilan asemalla ja miettineensä ajan jatkumoa. Toinen, hiljattain muualta muuttanut, kertoi esityksen rikastaneen hänen käsitystään uudesta kotikaupungistaan. Ajattelin, että tämän kaltaiset kokemukset ovat varteenotettava peruste kirjoittaa kotiseutuhistoriaa näyttämölle.
Nyt ajattelen lisäksi, että työryhmämme saa kiittää säilytettyjä rakennuksia siitä merkittävästä lisäefektistä, jonka ne antoivat Viljo S. -esitykselle. Katsojien oli helppo jatkaa paikallishistorian pohtimista astuessaan ulos vernissatehtaasta ja kulkiessaan kotiaan kohti – kenties rautatiesiltaa pitkin, sitten vanhan asemarakennuksen ohi, kohti kaikkia niitä Tikkurilan katuja, jotka näytelmässä mainitaan.
3.
Lapsuudenkotini maiseman halkaisee nykyään Kehärata.
Peruskouluni kävin vastikään puretussa Vantaankosken koulussa.
Menin katsomaan vanhaa kouluani juuri ennen sen purkamista. Syysmyrsky heilutti sälekaihtimia hylätyn koulun rikotuissa ikkunoissa. Seinät oli kauttaaltaan koristeltu katutaiteilijoiden katoavilla teoksilla. Näky oli vaikuttava: kuin monen sukupolven teiniangstipatoumat olisivat viimeinkin päässeet purkautumaan. Kaikki irtain jumppavälineitä, soittimia, piirtoheittimiä ja ruokalan tuoleja myöten oli paiskottu ikkunoista läpi – revitty, tuhottu, yritetty polttaa.
 |
| Vantaankosken koulun autio tontti heinäkuussa 2021. Kuva: Aino Järvi-Eskola. |
Tänä kesänä koulun paikalla on enää tyhjä kenttä. Se näyttää oudon pieneltä, kun koulurakennukset ovat poissa. Muistan, missä talojen ääriviivat kulkivat, missä oli kevätjuhlan aikaan kukkivia pensaita ja missä seisoi liukumäki, jonka alla pidimme tokaluokkalaisina hiljaisen hetken Pelle Hermannin muistolle. Vasta aikuisena minulle paljastui, että tieto näyttelijä Veijo Pasasen kuolemasta oli tavoittanut meidät kymmenen vuotta myöhässä: hän olikin kuollut jo vuonna 1988.
Autiolla hiekkakentällä pohdin, olenkohan sittenkin ymmärtänyt Argo-laivan väärin. Jos Vantaa onkin jatkuvassa muutoksessa, niin olen myös minä.
Mieleeni juolahtaa, että tähän paikkaan täytyy liittyä lukemattomien ihmisten lapsuusmuistoja vuosikymmenten varrelta. Verrattuna moniin kotikaupunkini alueen historiallisesti merkittäviin tapahtumiin on hyvin, hyvin triviaalia, että kevättalvella 1998 tällä paikalla eräät vantaalaislapset kunnioittivat kymmenen vuotta aiemmin edesmennyttä televisioklovnia hiljaisin surumenoin.
Silti ajattelen myös tuota tapahtumaa, kun ajattelen Vantaata. Vaikka liukumäkeä ei enää ole, eikä koko koulua. Tiedän jotain siitä, mitä tällä paikalla tapahtui. Se saa minut tuntemaan oloni kodikkaaksi, mikä ei mielestäni tunteena ole kovinkaan kaukana rakkaudesta.
Aino Järvi-Eskola
Aino Järvi-Eskola (s. 1989) on näytelmäkirjailija, joka on kotoisin Vantaalta. Hänen uusin näytelmänsä ”Meidän Laila” saa ensi-iltansa 60-vuotisjuhlavuottaan viettävässä Tikkurilan Teatterissa marraskuussa 2021.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti