keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Kuka on vantaalainen?

Asuin Vantaalla kuusitoista vuotta, kouluvuoteni ja vähän päälle. Äitini ja veljeni perheineen asuvat siellä yhä. Isäni hauta on Vantaalla. Vaimoni, joka on Töölöstä, nimittää minua tarpeen tullen vantaalaiseksi, vaikka olen asunut jo kolmekymmentä vuotta Helsingissä. Se on lempeää vinoilua, ja vähitellen olen päättänyt pitää sitä kunnianosoituksena. Ehkä minussa on jotain tietylle ryhmälle ominaista, ehkä on jotain sellaista kuin vantaalaisuus. Missään sitä ei ole määritelty, joten taksonomian luominen on jokaisen vantaalaisen ja kaltaiseni ”vantaalaisen” velvollisuus.

Kirjailija, toimittaja J. P. Pulkkinen tutkii vantaalaisuuttaan pyöräilemällä. Kuva: Laura Joutsi.

Tutkin omaa vantaalaisuuttani pyöräilemällä. Pyörällä löytää sen, minkä ohi autolla ajaa, ja Vantaalla on löydettävää. Tieverkon muutokset, uudisrakennukset, lähiöt, laajalti levittäytyvät logistiikka- ja pienteollisuusalueet, täydennysrakennettavat keskukset. Rakentaminen on väkivaltainen tapahtuma, joka myllää paikan ja sivutuotteena muovailee maisemaan kytkeytyvää muistia, mutta jos se jossain on tehtävä, niin Vantaalla. Siksi se on lempikohteeni. Ensi viikolla tämä on jo toisenlainen! 

Onko vantaalaisen aivokuoreen tatuoitu joukko vanhoja karttoja? Jos näin on, voisi ajatella, että vantaalainen muistaa, että juuri nyt päämääränä olevaan paikkaan mentiin aikanaan toista kautta. Tikkurilan keskustaan mentiin Kuriiritietä pitkin, kun nykyinen Tikkurilantie oli vasta haave kaavoittajan papereissa. Bussi Tikkurilasta Vantaankoskelle kulki Ylästöntietä ja eteni Voutilassa pitkin joen rantaa kuin Suomi-Filmin maisemissa. Mistelin päiväkodin paikalla oli metsikkö, jonka läpi kiemurrellutta polkua Helsingin yöelämästä palaava nuori mies eteni pimeässä ulkomuistista.

Vantaalainen tunnistaa ehkä kipeästikin, että väylien verkosto on kokonaisuudessaan joukko vanhojen teiden väliin, päälle ja yli rakennettuja tehokkaampia teitä, jotka vievät meidät aliresurssoidusta menneisyydestä yltäkylläiseen tulevaisuuteen. Vanhojen väylien pätkiä vilahtelee siellä täällä kuin muistumana siitä, että siellä missä nyt on laajakaista, kulki muinoin monien käsien välittämä kirjeposti. 

Vantaalla on myös tilaa, tällä kertaa vain paikan varanneille! Kuva: J. P. Pulkkinen.

Vantaalainen saattaa yltyä nostalgiseksi, kun hän muistelee, miten tienpohja ennen tätä oikaisua eteni. Missä kohdin Simonkyläntie yhtyi Tuusulantiehen ennen kuin se oikaistiin? Miltä maalaismaisema näytti Piispankyläntiellä ennen kuin Tikkurilantie ja Kehärata jyräsivät sen yli? Kiistämättä tässä on otettu edistysaskel, hän ajattelee kiihdyttäessään Kehä III:n rampille. On tehty tarpeellisia muutoksia, sillä maa urbanisoituu ja Vantaa on tämän kehityksen ytimessä. Maantieteelle emme mitään voi.

Vantaalainen on myös se, joka alkaa ihmetellä ja epäillä. Hänestä tuntuu ajoittain samalta kuin silloin, kun työkaveri piipahtaa ovella, työmuisti kuormittuu hetkeksi ja tekeillä ollut asia unohtuu. Tuntuu kuin tie, jota on ollut kulkemassa, olisi katkaistu. Ajatus, jonka oli määrä maastoa hyväillen kaartua oikealle, nousta mäelle ja laskeutua näkymättömiin, tyssää kiertoliittymään, alikulkutunneliin tai umpikujamerkkiin.

Vantaalla muutos on alituista. Kuva: J. P. Pulkkinen.

Vantaalainen on se, joka saattaa havahtua ajattelemaan, että nämä eivät olekaan vain fyysisiä teitä. Näissä on muutakin, nämä ovat enemmän, melkein kuin metafysiikkaa. Kuvia menneisyydestä, joka on sitä kuvitellumpi, mitä vähemmän siitä on jäljellä merkkejä meidän ajassamme. 

Helsinkiläiselle “vantaalaiselle”, joka asuu muuttumattomassa kivikeskustassa, Vantaa on loputtoman jännittävä. Miten sitä kuvailisi? Keskittyisikö juuriin vai siipiin? Se ei ole kenellekään sama. Muistia on leikattu toisesta päästä ja siihen on kytketty jotain yllättävää, jopa pelottavaa, ja se kasvaa ja kehittyy.

J. P. Pulkkinen

J. P. Pulkkinen on sielultaan vantaalainen, mutta helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu Vantaa -sarjan rikosromaaneja. Lempeän särmikkäät dekkarit (Sinisiipi, 2018 ja Valkoinen Varis, 2019) sijoittuvat Vantaalle ja niistä voi löytää historiallisen ulottuvuuden.

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.