60-vuotinen taipale Suomen parhaassa seurassa – Vantaa-Seurassa

Vantaa-Seura perustettiin 60 vuotta sitten. Tuolloin maailma ja Vantaa oli täysin eri paikka kuin nykyään. Itse asiassa koko Vantaata ei ollut vielä kaupunkina edes olemassa. Vantaaksi kutsuttiin tällöin lähinnä nykyisen Vantaankosken ympäristössä olevaa aluetta. Se oli saanut nimensä koskelle perustetusta ruukista Wanda bruk, joka oli puolestaan ottanut nimensä viereisestä joesta.

Seuran perustamisajankohtana seudun yleisnimi oli Helsinge, virallisesti Helsingin maalaiskunta. Maalaiskunnassa oli kuitenkin alkanut suuri muutos. Perinteisesti maatalousvaltaisessa pitäjässä maatalous oli jäämässä toissijaiseksi elinkeinoksi ja seudun väkiluku kasvoi kohisten, kun maalaiskuntaan muutti yhä enemmän väkeä eri puolelta Suomea.

Tässä tilanteessa tarvittiin kipeästi kotiseutuyhdistystä, erityisesti kahteen tarkoitukseen. Ensiksi tarvittiin museo tallentamaan häviävää maatalouskulttuuria. Toiseksi oli tarvetta kertoa seudulle muuttaneille asukkaille heidän uudesta kotiseudustaan. Tämän takia 15.10.1961 perustettiin yhdistys nimellä Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys – Helsinge hembygds- och museiförening r.y.

Yhdistys on järjestänyt Helsingin pitäjän kirkonkylän myllyllä ohjelmallisia yhteislaulu- ja esiintymistilaisuuksia elokuusta 1976 lähtien. Kansantanssiesitykset ovat aina kiinniostaneet yleisöä. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Museolle löydettiin tarvittava tila Helsingin pitäjän kirkonkylässä sijaitsevasta makasiinirakennuksesta. Sinne kerättiin seudun vanhaa maatalouskulttuurista kertovaa esineistöä. Keruun päätyi kuitenkin tekemään seudulla jo vuodesta 1909 toiminut Helsinge Tusby Ungdomsförbund. Tämän takia uuden kotiseutuyhdistyksen nimestä pudotettiin pian pois museo-osa ja uudeksi nimeksi tuli Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys – Helsinge hembygdsförening.

Nimen mukaisesti kotiseututyö onkin ollut yhdistyksen ydintehtävä koko sen olemassaolon ajan. Siihen on sisältynyt niin kotiseututietouden jakaminen, kotiseudun parissa viihtyminen ja kotiseudusta huolehtiminen. Näitä on toteutettu esimerkiksi juhlien, esitelmien, retkeilyn, julkilausumien ja vuosikirjan avulla.

Vuosikirjan takia itsekin liityin yhdistykseen. Ensimmäinen vuosikirja oli ilmestynyt jo vuonna 1963. Ollessani kaivauksilla Pyhän Laurin kirkolla vuonna 2006, paikalle ilmestyi yhdistyksen puheenjohtaja ja vuosikirjan päätoimittaja Jukka Hako kameransa kanssa. Ponkaisin kuopasta ylös ja kyselin jos hän huolisi tulevaan kirjaan artikkelin 35-vuotiaasta urheiluseurastani, Maarinkunnaan Kilvasta. Jukka oli myöntyväinen jutun suhteen. Sen jälkeen Jukka vei minut yhä syvemmälle yhdistykseen ja pian huomasin jo olevani Jukan seuraaja puheenjohtajana.

Yhdistys aloitti edelleen jatkuvan julkaisutoiminnan vuonna 1963, jolloin ilmestyi ensimmäinen Helsingin pitäjä -julkaisu. Kuva: Vantaa-Seuran arkisto.

Tullessani yhdistyksen puheenjohtajaksi seura oli kehittynyt ja kasvanut kaupungin rinnalla. Yhdistyksen nimeksikin oli tullut kotikaupungin mukainen Vantaa-Seura, joka otettiin lopulta käyttöön vuonna 2007. Kaupungin nimeksi Vantaa oli valittu yhdistyksen ollessa teini-ikäinen vuonna 1974. Muutaman vuoden päästä saammekin juhlia kaupungin 50-vuotisjuhlia.

50 vuotta on kuitenkin vain kaupungin viimeisinpää kehitystä osoittava luku. Ei kaupunkia tyhjän päälle rakennettu. Helsingin maalaiskunta oli perustettu vuonna 1865, sen mukaan seutu täyttäisi tänä vuonna 156 vuotta. Mutta kuten tiedämme, maalaiskuntahan perustettiin Helsingin pitäjän jatkeeksi. Helsingin pitäjän vanhin maininta löytyy puolestaan jo vuodelta 1331. Tämän johdostahan kaupunginmuseolla juhlittiin viime syyskuussa 690-vuotis synttäreitä. 10 vuoden päästä Vantaalla päästäänkin juhlimaan todella vaikuttavaa tasalukua. Vantaan täyttäessä 700 vuotta yhdistyskin juhlii 70-vuotispäiväänsä.

(Tässä yhteydessä voisi sivuhuomiona mainita, että Helsingin pitäjä on tasan 100 vuotta rakasta naapuriamme Espoota vanhempi. Helsingistä ei voi tässä yhteydessä edes puhua, sillä koko kaupunki oli tuolloin vielä osa Helsingin pitäjää, eli nykyistä Vantaata.)

Vantaa-Seura valittiin vuonna Suomen 100-vuotis juhlavuonna 2017 vuoden Kotiseutuyhdistykseksi. Palkintoa oli Vantaa-Seuran puolesta vastaanottamassa (vas.) toiminnanjohtaja Riina Koivisto, kulttuurituottaja Karoliina Junno-Huikari, puheenjohtaja Andreas Koivisto, varapuheenjohtaja Kati Tyystjärvi sekä johtokunnan jäsenet Marika Stam ja Tuomas Suihkonen. Kuva: Vantaa-Seuran arkisto.

Lopuksi vielä muistutettakoon, että maamme juhlistaessa 100 vuotista itsenäisyyttään vuonna 2017, Vantaa-Seura valittiin Suomen kotiseutuliiton toimesta vuoden kotiseutuyhdistykseksi Suomessa. Voimme siis olla ylpeitä viettäessämme 60-vuotisjuhlia Suomen parhaassa seurassa, Vantaa-Seurassa!

Andreas Koivisto, Vantaa-Seuran puheenjohtaja

Rakkaudesta Vantaaseen: Helsingistä Vantaalle, Vantaalta aikuiseksi

 

Muutettuani Vantaalle Helsingin Viikistä yhdeksänvuotiaana, voin sanoa kasvaneeni osittain Vantaalla. Vantaa- sekä tikkurilalaisidentiteettini onkin syvälle juurtunutta ylpeyttä, joka toisinaan on hieman sarkastista, mutta silti päällisin puolin puhdasta kunniantuntoa. 

  

Vantaalla on tietenkin puolensa. Erityisesti Vantaan yksilöllinen ja tasokas kulttuuripuolen opetus on elämässäni koskettanut minua paljon, sekä auttanut minua kasvamaan ihmisenä. Vantaan musiikkiopiston pikku kasvattina olenkin siivittänyt lapsuuteni turvallisilla aikuisilla, kokemuksilla sekä luonnollisesti myös musiikilla. Etuoikeutetusti olen saanut tasaisen lapsuuden vakaalla kasvualustalla, siispä osaksi kiitos siitä myös Vantaalle.

 

Kulttuuritoimeen panostaminen sekä sen elävöittäminen ja mahdollistaminen kaikille on tärkeä osa hyvinvoivan väestön saavuttamista. Kulttuurin merkitystä ei aina huomata, koska sen vaikutus ei välttämättä ole niinkään fyysinen muutos, vaan hiljattain kasvava hyvinvoinnin aalto. Kulttuurilla on merkitystä, ja olen onnellinen päästyäni kokemaan tämän merkityksen myös itse. 

 

Vantaa-Seuran kesätyöntekijät töissä Helsingan keskiaikapäivässä 14.8.2021. Oikealla Marjukka Ruotsalainen. Kuva: Olli Leino.

Musiikkiopetuksen lisäksi olen aivan tavallinen lukio-opiskelija vantaalaisessa lukiossa. Erityisesti opiskelijoita kohdannut koronavuosi etäkouluineen nostatti nuorison keskuudessa paljon keskustelua hyvän mielenterveyden ylläpidosta ja siitä, kuinka helppoa apua oikeastaan onkaan hakea ongelmia kohdatessa. Vantaalla on toimiva ja nopea kouluterveydenhuolto, mutta muuten on yleisesti todettava mielenterveystoimen nopeuden olevan valitettavan hidasta. Toisaalta keskustelun myötä ongelmaan varmasti tullaan tarttumaan – ja onkin ymmärrettävää, että reaaliaikainen reagointi nopeasti sekä laajasti kasvavaan kysyntään tällaisella alalla on varmasti vaikeaa. On kuitenkin erittäin tärkeää kehityksen kannalta, että tällaisia teemoja otetaan esiin ja pohditaan, miten asiaa voitaisiin kehittää. 

 

Vantaa onkin kerrassaan valtava alue. Se pitää sisällään sekä moderneja kerrostalokeskittymiä, kauppakeskuksia, kaikkea uutta ja nykypäivää uhkuvaa – että myös paljon luontoa sekä historiallisia elementtejä. Kuinka hienoa onkaan astua talostaan ulos koto-Tikkurilassa ja kohdata pian merkittäviä historiallisen ajan jäänteitä. Juuri se on mielestäni kunnioitettavaa; tasapainottelu uuden ja vanhan kanssa. Kuka olisikaan arvannut, että esimerkiksi vilkkaan rautatieasema Dixin vieressä sijaitseekin pienempi, vanha rautatieasema, jolla on vahva historiallinen kytkös Suomen sisällissotaan?

Tikkurilan vanha tiilinen asemarakennus vuodelta 1862 toimii nykyään Vantaan kaupunginmuseona. Marjukka Ruotsalainen on ottanut kuvan Vantaan historiakävelyllä 2021.

Nitoessani Vantaata yhteen, lienee selkeintä todeta, että Vantaalla kaikki on lähellä. Koulutus, kulttuuri, historia, luonto, tuki sekä turva, kasvupaikka, koti. Vantaa on ollut minulle tilaisuus kehittyä sellaisena kuin haluan olla – ja tulee toivon mukaan olemaan sellainen myös jatkossa. 

 

Marjukka Ruotsalainen

 

Kirjoittaja on 17-vuotias lukiolainen ja fagotisti Vantaalta. Ruotsalainen oli kesällä 2021 kesätöissä Vantaa-Seurassa.

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.

Rakkaudesta Vantaaseen: Kotiseuturakkautta kolmessa näytöksessä

1. 

Pakahduttavan helteisenä päivänä luen Maggie Nelsonia kellarin pyykkituvassa, joka on kerrostalomme ainoa viileä soppi. Nelson vertaa puolisolleen osoittamaansa rakkaudentunnustustaan Argo-laivaan, jota voidaan aina vain nimittää Argo-laivaksi, vaikka sen kaikki osat vaihdetaan ajan saatossa. Samalla tavalla kuin rakkaudentunnustuksen merkitys on jatkuvassa muutoksessa, on Argo-laiva vailla muuta pysyvää merkitystä kuin oma nimensä, vailla muuta identiteettiä kuin muotonsa.

Olen luvannut kirjoittaa Rakkaudesta Vantaaseen -blogiin, joten Nelsonin rakkaudentunnustusvertaus vie ajatukseni väistämättä kotikaupunkiini. Ajattelen Tikkurilaa, joka on pelkästään minun elinaikanani kokenut valtavia muutoksia. Kai Argo-laivan tavoin Tikkurilakin on aina vain Tikkurila, vaikka sen joka ainoa talo purettaisiin ja korvattaisiin uudella. En silti voi olla surematta Vantaan vanhan rakennuskannan nopeaa katoamista. Kotiseuturakkauteni tuntuu kiinnittyvän konkreettisiin paikkoihin, rakennuksiin ja niiden ympäristöön.

Kirjoittaja Lemminkäisen kallioilla heinäkuussa 1997. Kuva: Kirsti Järvi-Eskola, kuvankäsittely Aino Järvi-Eskola.

2.

Muutama vuosi sitten kirjoitin Hakunilassa esikoisnäytelmääni ”Viljo S.” Dokumenttipohjainen näytelmä Tikkurilan punakaartilaisista sai kantaesityksensä Tikkurilan Teatterissa sisällissodan muistovuonna 2018. Kerätessäni aineistoa näytelmää varten, luin aikalaiskertomuksia Tikkurilan taistelusta huhtikuussa 1918. Viljo Sohkasen muistelmista käy ilmi, miten haavoittuneita vietiin turvaan asemarakennukseen, jossa nykyisin toimii Vantaan kaupunginmuseo. Vernissatehtaan työläiset auttoivat ihmisiä piiloutumaan nykyiseen Kulttuuritehdas Vernissaan, jossa sata vuotta myöhemmin Tikkurilan Teatterin näyttelijät välittivät tulkintaansa näistä tapahtumista uusille tikkurilalaisille. 

Kirjoittaessani näytelmää podin toisaalta hieman syyllisyyttä sadan vuoden takaisten ihmisten henkilökohtaisten tarinoiden kirjoittamisesta osaksi taidettani. Toisaalta ajattelin, että kotiseudun historian tunnetuksi tekeminen on tärkeää. Uskoin, että oman arkiympäristön historiaan tutustuminen voi edistää kotipaikkaan kiinnittymistä, kasvattaa halua säilyttää vanhaa ja lisätä empatiaa aiempia sukupolvia kohtaan. Kirjoittaessani edelleen olemassa olevia tapahtumapaikkoja näytelmääni, koin niiden kautta liittyväni itsekin osaksi paikallista historiaa. Sallin itselleni tuon mahtipontiselta tuntuneen ajatuksen, sillä uskoin vilpittömästi, että myös muut voisivat kokea asian niin. Ensi-illan jälkeen muutamat katsojapalautteet vahvistivat tämän ajatukseni. 

Eräs esityksemme nähnyt vantaalainen kertoi seisseensä teatteri-illan jälkeen pitkään hiljaa Tikkurilan asemalla ja miettineensä ajan jatkumoa. Toinen, hiljattain muualta muuttanut, kertoi esityksen rikastaneen hänen käsitystään uudesta kotikaupungistaan. Ajattelin, että tämän kaltaiset kokemukset ovat varteenotettava peruste kirjoittaa kotiseutuhistoriaa näyttämölle. 

Nyt ajattelen lisäksi, että työryhmämme saa kiittää säilytettyjä rakennuksia siitä merkittävästä lisäefektistä, jonka ne antoivat Viljo S. -esitykselle. Katsojien oli helppo jatkaa paikallishistorian pohtimista astuessaan ulos vernissatehtaasta ja kulkiessaan kotiaan kohti – kenties rautatiesiltaa pitkin, sitten vanhan asemarakennuksen ohi, kohti kaikkia niitä Tikkurilan katuja, jotka näytelmässä mainitaan.

3. 

Lapsuudenkotini maiseman halkaisee nykyään Kehärata. 

Peruskouluni kävin vastikään puretussa Vantaankosken koulussa.

Menin katsomaan vanhaa kouluani juuri ennen sen purkamista. Syysmyrsky heilutti sälekaihtimia hylätyn koulun rikotuissa ikkunoissa. Seinät oli kauttaaltaan koristeltu katutaiteilijoiden katoavilla teoksilla. Näky oli vaikuttava: kuin monen sukupolven teiniangstipatoumat olisivat viimeinkin päässeet purkautumaan. Kaikki irtain jumppavälineitä, soittimia, piirtoheittimiä ja ruokalan tuoleja myöten oli paiskottu ikkunoista läpi – revitty, tuhottu, yritetty polttaa.

Vantaankosken koulun autio tontti heinäkuussa 2021. Kuva: Aino Järvi-Eskola.

Tänä kesänä koulun paikalla on enää tyhjä kenttä. Se näyttää oudon pieneltä, kun koulurakennukset ovat poissa. Muistan, missä talojen ääriviivat kulkivat, missä oli kevätjuhlan aikaan kukkivia pensaita ja missä seisoi liukumäki, jonka alla pidimme tokaluokkalaisina hiljaisen hetken Pelle Hermannin muistolle. Vasta aikuisena minulle paljastui, että tieto näyttelijä Veijo Pasasen kuolemasta oli tavoittanut meidät kymmenen vuotta myöhässä: hän olikin kuollut jo vuonna 1988.

Autiolla hiekkakentällä pohdin, olenkohan sittenkin ymmärtänyt Argo-laivan väärin. Jos Vantaa onkin jatkuvassa muutoksessa, niin olen myös minä. 

Mieleeni juolahtaa, että tähän paikkaan täytyy liittyä lukemattomien ihmisten lapsuusmuistoja vuosikymmenten varrelta. Verrattuna moniin kotikaupunkini alueen historiallisesti merkittäviin tapahtumiin on hyvin, hyvin triviaalia, että kevättalvella 1998 tällä paikalla eräät vantaalaislapset kunnioittivat kymmenen vuotta aiemmin edesmennyttä televisioklovnia hiljaisin surumenoin.

Silti ajattelen myös tuota tapahtumaa, kun ajattelen Vantaata. Vaikka liukumäkeä ei enää ole, eikä koko koulua. Tiedän jotain siitä, mitä tällä paikalla tapahtui. Se saa minut tuntemaan oloni kodikkaaksi, mikä ei mielestäni tunteena ole kovinkaan kaukana rakkaudesta.

Aino Järvi-Eskola 

Aino Järvi-Eskola (s. 1989) on näytelmäkirjailija, joka on kotoisin Vantaalta. Hänen uusin näytelmänsä ”Meidän Laila” saa ensi-iltansa 60-vuotisjuhlavuottaan viettävässä Tikkurilan Teatterissa marraskuussa 2021.

Rakkaudesta Vantaaseen: Kuusi ohjaajan poimintaa Kalevauva.fi:n Vantaa-videolta

Vantaa-kappale sai ensiesityksensä Paalutorilla rankkasateen säestämänä Myyrmäen taiteiden yössä 2017. Musiikkivideo kuvattiin ja julkaistiin saman vuoden syksyllä. Sittemmin olemme huomanneet, että lähes jokaisella paikkakunnalla on “oma Vantaansa.” 

Mihin perustuu Vantaata lempeän satiirin kautta käsittelevän kappaleen suosio? Ehkä salaisuus on Vantaan samaistuttavassa maineessa Helsingin ja Espoon vähemmän hienostelevana pikkusisaruksena.

Olemme esittäneet Vantaa-kappaletta ympäri Suomea varmasti vähintään parisataa kertaa ja esitämme sen yhä lähes jokaisella keikallamme. Meillä on tapana kysyä yleisöltä, mikä on kyseisen kaupungin “Vantaa” ja yleensä kysymykseen löytyy kohtuullisen yksimielinen vastaus – oli se sitten Turussa Raisio, Oulussa Kempele tai Tampereella Nokia tai Ylöjärvi.

Palasin “ohjaaja muistelee” hengessä leikkauspöydälle ja poimin videolta 60-vuotiaan Vantaan kunniaksi kuusi Vantaa-muistoa.

1. Suomen landein kaupunki Vantaa -traktori

Vantaan parhaita puolia on luonnon läheisyys. Missä tahansa Vantaalla onkin, ei ole koskaan montaa sataa metriä kävelymatkaa lähimpään metsään. Maalaismaisemaa videolle tallentui sekä Ylästöstä että Backaksen kartanolta, mutta traktori löytyi urbaanista ympäristöstä Myyrmäen urheilukentältä. Saimme lainata sitä kuvauksiin ystävällisen huoltohenkilökunnan luvalla, ja Valtra-teksti taipui lähes itsestään Vantaaksi.

2. Vantaalla tapahtuu

Nettimeeminäkin nähdyt tyhjät ilmoitustaulut olivat luonnollinen aloitus videolle. Niitä tuli kävelyillä vastaan mitä kummallisimmissa paikoissa, mutta ehkä niiden tyhjyys heijasteli enemmänkin vuosikymmeniä sitten tehtyä outoa sijoittelua kuin tapahtumien määrää Vantaalla. Kartoitin ilmoitustauluja ympäri Vantaata ja päädyimme kuvaamaan Myyrmäen Löydöspolun taulua. Se ei enää taida olla käytössä. Hukkaan kartoitustyö ei mennyt, sillä kävin myöhemmin kiinnittämässä kaikkiin löytämiini tauluihin Ravintola Wandasissa pidetyn videojulkkarikeikan mainosjulisteet. Hesarissa oli juuri sattumalta juttua aiheesta: https://www.hs.fi/kaupunki/vantaa/art-2000007902506.html

3. Kaupunki ilman identiteettiä & hämmentynyt John Travolta

Myöskin nettimeemiksi nousseessa Pulp Fiction klassikkoklipissä John Travoltan roolihahmo etsii hämmentyneenä puhujaa huoneesta, mutta Vantaa videolla etsinnässä on kaupungin identiteetti. Kuvasimme kohtauksen uudestaan greenscreenin edessä Coworking Myyr Yorkin tiloissa, ja Vantaata kuvastavan Kehä III:n ja Tuusulanväylän risteysmaiseman Sokos Hotel Flamingon ylimmästä kerroksesta. Vantaan kaupunginmuseossa on muuten nähtävillä tämän vuoden loppuun asti mainio “Kaupunki ilman identiteettiä? -näyttely, jonka virtuaaliavajaisissa saimme kunnian olla esiintymässä.

4. Myyrmäenraitti & ostoskärryt

Itselleni merkittävin paikka Vantaalla on Myyrmäenraitti. Kun saavuin ensimmäisenä koulupäivänä raittia pitkin Vaskivuoren musiikkilukiolle, tuntui opiskelijoita täynnä oleva lähes kilometrin mittainen kävelykatu aivan maagiselta. Raitin varrella vuosia asuessa tulivat tutuksi myös pitkin poikin lojuvat ostoskärryt. Niillä on jopa oma Shopping Carts of Myyr York -sivu Facebookissa, joten oli selvää, että videolle pitää saada kohtaus kärryjen kanssa raitilla. Kuvauksissa ei tarvinnut etukäteen hommata rekvisiittaa, vaan kahdet ostoskärryt löytyivät muutamassa minuutissa.

5. Hiekkaharjun vanha vesitorni & Sami Hurmerinta

Kappaleessa ja videolla vierailee Vantaan kulttuuripalkinnonkin saanut legendaarinen Sami Hurmerinta. Kitarasoolo kuvattiin Hiekkaharjussa ja Sami saapui kuvauksiin kävellen – tietenkin kitara olalla ilman koteloa. Siinä oli jotain upeaa Vantaa-henkeä. Silloin oli jo tiedossa, että vanha upean ufomainen vesitorni ollaan purkamassa, joten oli hienoa saada mukaan ikuistetuksi pian muuttuva maisema.

Hetkeä aiemmin videolla nähdään myös vilaukselta Keimolan moottoriradan valvontatorni, joka on sittemmin restauroitu. Jo neljässä vuodessa siis moni maisema on ehtinyt muuttua.

6. Vantaa-tervehdys & Vantaan lohi

Videolla on myös demonstroituna Vantaa-tervehdys, ja taustalla loikkaa tietenkin Vantaan lohi. Opetamme Vantaa-tervehdystä keikoillamme ja tavoitteenamme on, että joku päivä vielä jokainen suomalainen osaa sen. 

Vantaa -tervehdys menee yksinkertaisesti näin:
1. Nyrkit yhteen
2. Nyrkistä molskahtaa lepattaen lohenpyrstö…
3. … joka laskeutuu sykkimään sydämen päälle V-kirjaimena
Tarkemmat ohjeet tervehdykseen voi katsoa myös vaikkapa YLE Areenasta Puoli seitsemän vierailustamme.

Vantaa -musiikkivideon voi katsoa YouTubessa

Aapo Niininen

 

Kirjoittaja on muusikko ja video-ohjaaja, jonka kipinä musiikkiuralle on syttynyt Vantaalla Vaskivuoren lukiossa. Yhdessä Kimmo Nummisen kanssa muodostettu yhtye Kalevauva.fi on valittu Vuoden vantaalaiseksi 2017. http://aaponiininen.com http://kalevauva.fi

Kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.