Thet see allom mannen witerlighit, som thetta breff høre eller see…

Klas Fleming laamanninkäräjillä Helsingaan Tolkobyssä 1. maaliskuuta 1417

UUTEEN MAAHAN

Vaikka nykyisen Vantaan alueella on ollut asutusta yli 7000 vuotta, näyttää asutus rautakauden päättyessä noin 1000 vuotta sitten vetäytyneen sisämaahan levottomalta rannikkoseudulta, ja Vantaan alue taantunut hämäläisten takamaaksi. 1100-luvulla oli lämpökausi, jonka aikana nykyisen Tanskan alueelta muutti väestöä Ruotsiin, josta taas sekä tanskalaisperäistä että ruotsalaista liikaväestöä alkoi 1200-luvun lopulla muuttaa rannikkoalueelle, jota he kutsuivat ja jota yhä kutsutaan Uudeksi maaksi. Tämän ns. ruotsalaiskolonisaation tuloksena Vantaa sai uudet asukkaat, uuden kielen ja uusia tapoja.

Käytän tästä eteenpäin uusien asukkaiden uudesta kotiseudustaan käyttämää nimeä Helsinga, jolla siis tarkoitan nykyisen Helsingin ja nykyisen Vantaan yhdessä muodostamaa aluetta.

Helsinga on ensimmäisen kerran mainittu omana alueenaan kuningas Magnus Erikssonin 14.9.1331 Vesteråsissa allekirjoittamassa kirjeessä, jolla helsingalaisten (helsingonico) siirtyminen verotuksessa erätalouden saaliista maanviljelyn tuotteisiin vahvistettiin siten, että paikallishallinnolle maksetaan vero turkisten sijaan voissa.

Aikaisemmin pidettiin kuitenkin ensimmäisenä Helsingan nimen sisältävänä asiakirjana Padisen lahjakirjaa 15.5.1351, jolla kuningas Magnus Eriksson täydentää hieman aikaisemmin Virossa sijaitsevalle Padisen sistersiläisluostarille antamaansa lahjoitusta – Porvoon ja kahden sen kappelin patronaattia eli oikeutta kirkollisveron tuottoon – lahjakirjasta poisjääneillä pappilan kalavedellä Porvoossa sekä ”oikeudella lohen kalastukseen Heelsingaa - joen alemmalla ja ylemmällä kalastamolla”. Nykykäsityksen mukaan alempi kalastamo tarkoitti jokisuuta Pikkukoskelta saakka ja ylempi kalastamo nykyisten Vantaankosken ja Pitkäkosken muodostamaa koskijaksoa aina Ruutinkosken suvannolle saakka. Lahjoituksen motiivina ei suinkaan ollut ”kuninkaan itsensä, puolisonsa kuningatar Blanka af Namurin ja heidän lastensa sielun autuus” vaan raadollisempi syy: kuningas tarvitsi Avignonissa tuolloin oleskelleen paavin luvan sotaretkelleen Novgorodia vastaan, ja uskoi ristiretkimielisen sistersiläisluostarin tukeen. Sotaretkestä ei loppujen lopuksi tullut mitään, mutta Helsingan asukkaat saivat vieraat kalastajat riesakseen 78 vuoden ajaksi.

LAAMANNI KLAS PEDERSSON FLEMING PITÄÄ KÄRÄJÄT TOLKINKYLÄSSÄ

Itsekin maahan suhteellisen lyhyt aika sitten muuttaneet Helsingan Farzabyn – nykyisen Helsingin Koskelan – asukkaat kokivat tulijat kilpailijoikseen, mitä todistaa juhannuksena 1416 sattunut riita, jossa Farzabyn asukkaat karkottivat luostarin kalamiehet omalta puoleltaan jokea. Riidasta seurasi oikeudenkäynti, jossa Farzabyn asukkaat hakivat vahvistusta omaan kalastusoikeuteensa.

Laamanni Klas Flemingiä tervehtinyt maaliskuinen maisema Tolko byn kylän viereisellä koskella ei kuusi vuosisataa sitten poikennut juurikaan nykyisestä. Vuoden 1417 kalenteri oli viikon verran jäljessä meidän ajanlaskustamme, ja siksi maaliskuun alussa kevät oli jo pitkällä. Alkava kelirikko estäisi pian reellä kulkemisen. Kuva: © Matti Hilli.

Tätä oikeudenkäyntiä on mainittu rikosoikeudenkäynniksi Padisen ”munkkeja” vastaan, mutta sellainen ei lain mukaan eikä käytännössäkään olisi ollut mahdollinen. Luostari oli suoraan sittemmin takaisin Roomaan muuttaneen paavin alainen, eikä Ruotsin oikeusviranomaisilla ollut muutoinkaan mitään tuomiovaltaa Saksalaisen ritarikunnan hallitsemassa Virossa. Mutta kuninkaan antaman lahjoituksen ehdot ja nautintaoikeuden rajat saatettiin vahvistaa – siis täsmentää – kuninkaan päätöksellä, ja kaukaisessa Itämaassa (Suomessa) tällaisen vahvistustuomion antoi kuninkaan sijasta Itämaan laamanni, ylin oikeusviranomainen.   

Emme tiedä, miten vahvistuskanne saatiin vireille, miten lautamiehet, laamanninoikeuden lautakunnan jäsenet, asetettiin, miten käräjien järjestelyt hoidettiin ja mitä muita asioita siellä mahdollisesti käsiteltiin. Joka tapauksessa keväisenä aamuna 1.3.1417 saapuivat Tolkinkylässä, nykyisen Ylästöntien varrella Ruutinkosken rannalla sijainneeseen taloon muiden lautamiesten ohella tulevan Voutilan kylän isäntä Peder Bryti ja tulevan Ylästön kylän isäntä Laren Övidsson. Jossain vaiheessa paikalle saapui myös laamanni Klas Pedersson Fleming. Kaikki, mitä käräjistä tiedämme, ilmenee laamanni Klas Flemingin antamasta tuomiosta, jonka alkuperäiskappale on tuhoutunut, mutta josta on säilynyt 1400-luvun lopulla tehtyjä jäljennöksiä. Keskiajalla asiakirja tai sen jäljennös oli usein ainoa tapa osoittaa oikeussuhteen, kuten omistusoikeuden sisältö ja olemassaolo, ja siksi Turun tuomiokirkon ja hiippakunnan omistuksia ja oikeuksia koskevien asiakirjojen kopioita on koottu kolmeen laajaan kopiokokoelmaan, joista tunnetuin on nimeltään Registrum Ecclesiae Aboensis (Turun hiippakunnan rekisteri). Valtionarkistonhoitajana toiminut Reinhold Hausen julkaisi siitä ensimmäisen nykyaikaisilla kirjaimilla laaditun edition vuonna 1890.

Tuomio kuuluu suomennettuna seuraavasti:
Tulkoon siis jokaiselle tiettäväksi, joka tämän kirjeen kuulee tahi näkee, että siinä syynissä, jonka minä Klas Fleming, ritari ja Itämaan laamanni pidin Helsingan talonpoikien kanssa laamanninkäräjillä Tolkobyssä Herran vuonna 1417, ensimmäisenä paastonajan maanantaina, kantoivat Forzabyn talonpojat Paadisen munkkien päälle siitä, että he seisoivat Forzabyn maalla ja käyttivät hyväkseen Forzabyn vettä koskesta, jota heidän ei ennen ollut oikeutta vallita, ainoastaan vapaasti pitää lohitarhaa [laxekaar] kuninkaan maalla, niin kuin Kuningas oli heille suonut; minkä asian siirsin minä niille kahdelletoista, jotka istuvat lautamiehinä ja jotka ovat: Jonis Torkkelson, Magnus Haapalaxista, Llarens Øuidson, Hannus Björnson, Magnus Byggiabölestä, Påval Simonsson, Magnus Karisbölesta, Olav Björnson, Jop Vic, Pæder Bryti, Jonis Domarbystä [ja] Gudmund Sonabystä; asiaa tutkittuaan he todistivat valalla, vakuuttaen olevansa valmiit uudistamaan valansa, mikäli joku sitä heiltä vaatii, että kyseessä olevat munkit olivat hyödyntäneet mainitun Forzabyn [kylän] maata ja vapaasti [= rajoituksetta?] pitäneet lohiarkkujaan [laxa kistha] Kuninkaan suostumuksin; minkä jälkeen näiden 12 lautamiehen todistuksen nojalla vahvistin, että [mainitun?] Magnus Johanssonin ja Forzabyn talonpoikien maan ja veden tulee säilyä vapaana enemmältä nautinnalta ja kiellän mainittuja munkkeja ja ketään muutakaan käyttämästä hyväkseen kosken vettä tahi estämästä tai haittaamasta Farzabyn kylän [talonpoikia] tuomiovaltani nojalla nyt asettamani kuuden markan sakon uhalla; kiinnittäen tähän kirjeeseen varmemmaksi vakuudeksi ja todisteeksi sinettini.

Yksi laamanni Klas Flemingin Helsingan Tolkobyssä eli nykyisessä Vantaan Ylästön kaupunginosassa 1.3.1417 antaman tuomion kopioista. Se sisältyy 1400-luvun jälkipuoliskolta alkaen koottuun kopiokokoelmaan, joka tunnetaan nimellä Skoklosters Codex Aboensis. Kopion alkuun on lisätty otsikkoteksti: ”Super piscatura fforsby in parochia helsinge” eli ”Vahvistustuomio Koskenkylän [oikeuksille] kalastukseen Helsingan seurakunnassa”. – Kuudennen rivin lopussa Övitsbölen uudistalon perustajan pojan nimi Llare[ns] Øuids[son] ja kahdeksannen rivin alussa Voutilan kylän ensimmäisen isännän nimi Pæd[er] Bryty. Lähde: Riksarkivet, Stockholm; Skokloster Codex Aboensis, fol. 101.

PADISEN LUOSTARIVELJET KALASTAMASSA

Vaikka kopio kuningas Magnuksen lahjakirjasta on säilynyt useammassakin kopiokokoelmassa ja sen olemassa oloa tai sisältöä ei ole mitään syytä epäillä, emme ilman Flemingin tuomiota voisi tietää, että luostarin asukkaat todella käyttivät oikeuttaan kalojen pyyntiin, eivätkä esimerkiksi vuokranneet kalastamoja paikallisille asukkaille. Uudellamaalla oli paljon luostareille tai kirkolle lahjoitettuja kiinteistöjä tai nautintaoikeuksia, mutta niitä ei käytännön syistä useinkaan voitu itse luostarin tai kirkon toimesta hyödyntää; esimerkiksi kaukana sijaitseva viljelysmaa ja usein tilakin oli järkevämpää vuokrata, kuin viljellä sitä itse.

Mutta Helsingaa-joen kalastamoita luostariveljet todella hyödynsivät ”omana työnä”, ja käyttivät osan eri tavoin säilötystä saaliista luostarin väen ravinnoksi ja osan myytäväksi muiden elintarvikkeiden tai muun tarpeellisen saamiseksi. Nämä Helsingan kalamiehet eivät todellisuudessa olleet munkkeja, vaan nimellä fratres barbati – parrakkaat veljet – kutsuttuja maallikoita, jotka olivat apotille kuuliaisuuslupauksen antaneita työntekijöitä; eri tehtävissä toimivia ammattimiehiä, joita ilman varsinaiset munkit eivät olisi voineet keskittyä luostarin läpi kirkkovuoden ja läpi vuorokauden jatkuviin jumalanpalveluksiin. Nimensä mukaisesti antoivat ”partaiset veljet” partansa ja tukkansa kasvaa, eivätkä munkkien tapaan ajelleet poskiaan sileiksi ja päälaelleen tonsuuria. He eivät saaneet myöskään pukeutua munkin luonnonvalkoiseen kaapuun, vaan ruskeaksi värjättyyn villakaapuun, ja varmaankin kalastaessaan rohdinpaitaan ja -housuihin. He olivat myös, toisin kuin munkit, vapaampia matkustamaan ja toimimaan erillään luostariyhteisön tiukoista säännöistä.

Luostariveljien käyttämillä kalanpyydyksillä on tuomiossa kaksi eri nimeä: laxekaar ja laxha kistha, jotka olen kääntänyt lohitarhaksi ja lohiarkuksi. Arvovaltainen Svenska Akademiens ordbok (SAO) antaa ymmärtää sanojen olevan synonyymejä (”kaar” on tarkoittanut ammetta tai arkkua), ja ilmeisesti tällä perusteella ovat historiantutkijat katsoneet kyseessä olevan saman pyydyksen. Asiakirjakokoelman ”Suomen historian dokumentteja 1” Flemingin tuomion suomennoksessa käytetään molemmista nimeä ”lohirysä”; silloin alkutekstin sana olisi ollut rusa tai ryssja. Jos lohirysiä oli käytössä, asetettiin ne mereen, ei matalaan Helsingajoen koskeen.

Ainakin 1800-luvulla lohitarha eli tainio tarkoitti joen pohjaan juntatuista kuusennäreistä koottua nousuestettä, kun taas lohiarkku eli lohikistu oli umpinainen, laatikkomainen, kannessa olevalla luukulla varustettu pyydys. Lohiarkun toisesta päästä vesi johdettiin arkkuun, ja toisesta päästä ulos virtaava vesi houkutteli lohen uimaan sisään arkkuun, josta se oli helppo pyydystää haavilla. Virtauksen tehostamiseksi vettä ohjattiin arkkuun mahdollisimman leveältä alueelta lankuista tai puunrungoista tehdyillä siivekkeillä.

Tuomion yleisemmän tulkinnan mukaan ”munkit” olivat kalastaneet Forsbyn kylän puolella, mutta olisiko Flemingin tuomiossa ennemminkin kyse siitä, että he johtivat vettä lohiarkkuunsa koko joen leveydeltä; siis kirjaimellisesti ”vallitsivat” tai ”käyttivät” kylän vettä koskessa (haffde Farzaby waten i forzen), ja saivat nousulohet näin houkutelluksi lohiarkkuunsa paikallisten asukkaiden jäädessä nuolemaan näppejään? Helsingajoki oli silloin ja on nyt todellisiin lohijokiin, kuten Kymijokeen tai Kemijokeen verrattuna säälittävän vähävetinen – Kymijoen virtaama on yli 150 kuutiometriä sekunnissa, Vantaanjoen kehnoimmillaan selvästi alle yhden kuutiometrin. Veden johtaminen lohiarkkuun koko joen leveydeltä olisi merkinnyt kaikkien nousulohien keräämistä arkkupyydykseen.

PYYDYSTEN KUNNOSTUSTA JA SAALIIN KÄSITTELYÄ

Vantaanjoen etelänpuoleisella rannalla, Helsingajoen ylemmän kalastamon alimman kosken (nykyinen Ruutinkoski) niskan kohdalla, vastapäätä Flemingin oletettuna käräjätalona toiminutta Tolkinkylän kantataloa, on Niskalan (Nackböle) asutus. Nackböle, jonka nimessä kuultaa keskialasaksan nacke ja muinaisruotsin nakke ”niska”, merkityksessä ”kosken niska”, ”paikka mistä koski alkaa”, mainitaan 1500-luvun puolivälissä vanhana rälssinä; aff gamle frelse. Johtuisiko vanha verovapaus siitä, että talo oli luostarin omistama? Talon lampuoti (vuokralainen) olisi silloin toiminut luostariveljien ”huoltomiehenä”, jonka tehtävänä olisi talviaikana ollut lohenpyydysten kunnostukseen tarvittavan puutavaran kaataminen ja kuljetus jokirantaan? 

Maaliskuinen näkymä Padisen luostarille kuuluneen (?) Niskalan talon koillispuolelta Tolkinkylään päin kertoo selvästi, että keväinen jäidenlähtö vaurioitti vuosittain luostariveljien kiinteitä lohenpyydyksiä. Piilulla veistetyistä lankuista tehty lohiarkku kiskottiin syksyllä miesvoimin turvaan rannalle, mutta pohjaan juntatuista ja yhteen sidotuista näreistä rakennetut lohitarhat vaativat keväällä kunnostustoimia. Korjauksiin tarvittavan puutavaran hankki talven aikana arvatenkin Niskalan talon lampuoti (vuokralainen) osana talon vuokramaksua. Kuva: © Matti Hilli.

Tolkobyn kylässä mainitaan talonnimi Bökars, joka pohjautunee ammattinimikkeeseen böckare, tynnyrintekijä. Onko liian villi arvaus, että ammattimiehen tärkein asiakaskunta ovat olleet Padisen kalamiehet? Tyhjiä tynnyreitä ei kannattanut kuljettaa meritse, vaan ne tuotiin paikalle valmiiksi veistettyinä kimpinä, pohjalautoina ja vannekarahkoina, ja perillä kimmet uurrettiin ja vannehdittiin tynnyreiksi. Ammatinharjoitus on voinut lähteä liikkeelle tynnyreiden kokoamisesta, tynnyrilautojen vannehtimisesta, ja jatkua myöhemmin tynnyreiden tekemisenä puutavaran hankinnasta lähtien. Arkaaisen böckare-sanan synonyymiksi SAO tarjoaa uudempaa termiä tunnbindare (kirjaimellisesti tynnyrinsitoja), joka hyvin kuvaa sitä käsityötä, jota Tolkinkylän Bökarsissa harjoitettiin kuusi vuosisataa sitten.

Flemingin tuomiossa mainitaan pyydysten nimessä sana lax, lohi, mutta ei tarkemmin kerrota, mitä saaliskaloja luostariveljet tavoittelivat. Kuninkaan lahjakirjan sana salmon, lohi, ei välttämättä rajaa pyydettävää saalista pelkkään loheen, vaan voidaan suomentaa myös ylipäänsä lohen sukuisia kaloja tarkoittavaksi. Koska Padisen luostarin tilejä ei ole säilynyt, emme tiedä, mitä kaloja ja miten paljon luostariin lopulta kuljetettiin – osa saaliista vietiin varmaankin Revaliin (Rääveliin) eli myöhempään Tallinnaan myytäväksi.

Mutta 1500-luvulla, kun Padisen luostarin oikeudet Helsingajoen kalastamoihin olivat jo siirtyneet Turun piispalle ja edelleen Ruotsin kuninkaalle, tiedetään verottajan tilikirjojen mukaan kalastamoilla pyydetyn ainakin lohta (lax) ja taimenta (små öörlax). Lohikaloihin lienee laskettava myös siika (vaellussiika - niminen alalaji), joka eräiden tutkijoiden mukaan ei koskaan olisi kuulunut Vantaanjoen eläimistöön. Arkeologi Mikael A. Manninen on varsin uskottavasti todistanut, että myös siika on voinut kuulua luostariveljien saaliiseen. Varhaisin Mannisen löytämä merkintä on Helsinginkosken kruununkalastamolta vuoden 1554 voudintileissä, joissa mainitaan siika (sijck) heti lohen tai taimenen (lax) jälkeen. Myös hänen arkeologisissa kaivauksissa löytämänsä siian ruodot kertovat siian merkityksestä.

Saaliskalana on voinut olla myös tuolloin Helsingajoessa yleinen ankerias, jonka pyynti ajoittuu loppukesään, ja jota on helppo säilöä savustamalla. Keväällä on voitu pyytää myös kutuhaukea, ja säilöä isot hauet kuivaamalla. Myös joesta myöhemmin hävinnyt nahkiainen on voinut olla pyynnin kohteena. Kalastajien muonitusta varten on varmaankin otettu ”kauppalajien” pienet tai vioittuneet yksilöt, ja lisäksi pyydetty ravinnoksi särkikaloja, kuten lahnaa, turpaa ja säynävää.

Taimenet ja pienemmät lohet säilöttiin suolaamalla. Suolaa tuotiin Lüneburgista, Biskajanlahdelta tai Espanjasta; suolan tuonti oli osa kauppapoliittista kilpailua. Koska Padisen luostari harjoitti osaltaan kalatuotteiden kauppaa Itämeren piirissä, oli tärkeää, että noudatettiin EU:n ”edeltäjän”, Hansaliitto-nimisen mahtavan kauppaliiton normeja. Siksi suolatun kalan säilömiseen käytettiin Rostockin sillitynnyriä: 48 kannun eli nykymitoissa noin 118 litran vetoista kuljetusastiaa, joka korvasi kansalliset säilytysastiat. Kannun mitta oli standardoitu, ja sen mallimitta oli mittojen tarkistamista varten käytettävissä Hansaliiton konttoreissa. Tynnyrin vetoisuus oli noin 160 kilogrammaa ja nettopaino noin 140 kiloa lohta. Suolan määrä oli reilu kymmenes kalan määrästä. Siiasta emme tiedä, mutta oli mahdollista suolata siiat samalla tavoin kuin muut lohikalat. Kevyesti suolattu siika on myös mahdollista säilyttää hiillostettuna.

Vantaan kalastamoiden luksustuote oli kuitenkin kylmäsavustettu varraslohi, spikelax. Varraslohi valmistettiin suolakuivaamalla ja kylmäsavustamalla; Ison lohen sisälmykset poistettiin varovasti kalaa liialti avaamatta ja huhmaressa hienonnettua merisuolaa hierottiin kalan pintaan ulko- ja sisäpuolelle. Suolan annettiin imeä kalasta liika kosteus ja sen jälkeen se pantiin savustumaan hirsistä rakennettuun savustuslaatikkoon, johon leppäpilkkeiden savu johdettiin pitkää, turpeilla peitettyä tunnelia pitkin. Savun piti jäähtyä lähes huoneenlämpöiseksi, jotta se ei lämpökypsennä kalaa, vaan kylmäsavustaa sen hitaasti parin – kolmen viikon aikana.

Työlään valmistustavan takia varraslohi oli kallista ja harvinaista herkkua, jota tuskin ainakaan kovin usein tarjottiin munkeille, maallikkoveljistä puhumattakaan; suurin osa varmaankin myytiin Tallinnassa vallasväen herkuksi tai käytettiin luostarin arvovieraiden tarjoiluun. Kun esimerkiksi paavin legaatti saapui tarkastusmatkalleen luostariin, haetutti luostarin apotti kellarista varraslohen, joka hiilloksen päällä kuumennettuna ja vahvasti humaloidun luostarioluen ryydittämänä varmasti maistui vieraalle.

UUTTA ASUTUSTA HELSINGA-JOEN VARRELLA

Kalastuksen ohella Flemingin tuomio sisältää tietoa pääkaupunkiseudun varhaisesta asuttamisesta. Päätöksessä on mainittu tunnetussa historiallisessa asiakirjassa ensimmäisen kerran seitsemän Helsingan kantakylää, jotka nyttemmin kuuluvat Helsingin kaupunkiin: Forzaby (Forsby, Koskela), Haapalax (Hoplax, Huopalahti), Byggiaböle (Baggböle, Pakila), Karisböle (Kårböle, Kaarela), Vic (Vik, Viikki; tuomion kopioissa virheellisesti Vie ja Vir), Domarby (Domarby, Tuomarinkylä) sekä nimensä osalta hävinnyt Sonaby (nykyisen Pukinmäen tienoilla). Huopalahtea lukuun ottamatta nimet ovat alun perin ruotsinkielisiä, mikä osoittaa ne syntyneeksi 1200 – luvulla alkaneen ruotsalaiskolonisaation myötä. Huopalahden alkuperäiseksi nimen on arveltu olleen ”Haapalaksi” (Haapalahti), joka on hämäläisten ”alkuasukkaiden” käyttämä nimimuoto ja todistaa ruotsinkielisten muuttoa edeltäneestä suomalaisasutuksesta.

Näiden Helsinkiin aikojen saatossa liitettyjen kylien lisäksi asiakirjassa on varhaisin tieto tai viittaus kolmeen nykyisen Vantaan kaupungin Ylästön kaupunginosan (maarekisteri-)kylään.

Käräjäpaikaksi mainitaan Helsingan Tolkoby, siis nykyinen Tolkby, Tolkinkylä. Se on alun perin ollut osa suurkylää, johon ovat kuuluneet Veromiehenkylä, Kirkonkylä ja Övitsbölen eli Ylästön kylä. Tolkbyn kylä on erotettu emäkylästään Veromiehenkylästä 1300-luvulla. Sen ensimmäinen talo lienee ollut paikallisen tulkin (ruotsiksi tolk) omistama – mahdollisesti häntä myös kutsuttiin nimellä Tolk tai Tolke. Looginen nimitys talolle, jossa vuoden 1417 käräjät pidettiin, olisi ollut Tolkens, mutta tällaista nimeä ensimmäiset veroasiakirjat eivät tunne. Todennäköisellä käräjätalon paikalla sijaitsee Ylästöntielle näkyvä Petas, jonka nimi juontuu 1500 – luvulta olevan isännän nimen Petrus kansanomaisesta nimimuodosta Per. Petaksen talon takana on Grotens, jonka nimi johtuu 1600 – luvun lopulla tilan ostaneesta majoitusmestari Anders Grothista. Kolmas kantakylään kuuluneista taloista on jo edellä mainittu ”tynnyrintekijän talo”, Bökars.

Yksi lautamiehistä on nimeltään Pæder Bryty; tosin tuomion kopioissa käytetään käsittämätöntä nimimuotoa Beayty tai Bewty. On kuitenkin perusteltua tulkita, että alkuperäinen kirjaus sukunimeksi on Bryty; muinaisruotsalainen sukunimi merkitsee tilanhoitajaa ja liittynee Brutuby eli Voutila nimiseen kylään. Voutila eli ”Voudin kylä” on saman tyyppinen ”virkamiesnimi” kuin Veromiehenkylä tai ”Tulkin kylää” merkitsevä Tolkby. Voutila on ollut alkuaan yhtä jakokuntaa Viinikkalan kanssa; jakokunnan erikoisuutena ovat vanhat suomalaisperäiset peltojen ja niittyjen nimet, jotka todistavat alueen olleen ennen ruotsalaiskolonisaatiota hämäläiskylien, lähinnä Seutulan, nautinta-aluetta.

Toinen kylännimeen viittaava lautamiehen nimi on Llarens Øuidson – siis Lars Övidhinpoika. Nimi Övidh on puhuttelunimi henkilölle, joka on kantanut komeaa viikinkinimeä Övidher. On varsin perusteltua olettaa, että tanskalaisnimisen Llarens Øuidsonin isä, 1300-luvulla elänyt tanskalaissyntyinen uudisasukas Øvidher on Övitsbölen eli Ylästön kylän perustaja. Lautamiehen etunimi Llarens on alkuperäisessä latinankielisessä muodossaan pyhimykseen viittaava Laurencius eli Sant Lars, Pyhä Lauri. Helsingan kirkon suojeluspyhimyksen nimen antaminen Övidherin pojalle voisi viitata siihen, että hän on syntynyt ja kastettu Helsingassa; toisaalta Pyhä Lauri on ollut jostain syystä erityisen suosittu pyhimys pohjoismaissa. 

Sana böle tarkoittaa uudiskylää tai uudistaloa. Alun pitäen yhdeksi taloksi perustetun Övitsbölen nimi tarkoittaa siis Övidhin uudistaloa. Pääte böle osoittaa kylän olevan by-loppuista kylää nuorempi. Tästä voi olettaa, että Övitsbölen emäkylä on ilmeisesti ollut lähin by-päätteinen kylä eli Tolkinkylä. Tätä todistaa se, että vuoden 1543 veroluettelossa Tolkinkylän veroluku on 2 ½ ja Ylästön 1½ eli veroluvut yhdessä muodostavat kokonaisluvun. Övitsböle-nimisen uudistalon jatkajat ovat kylän kantatalot Smeds, Syrak, Lassas ja Ollas.

Vaikka Ylästö erotettiin Tolkinkylästä jo 1400-luvulla, riideltiin kylien välirajasta vielä yli 300 vuotta myöhemmin. Maanmittari Nils Westermark päätti 28. heinäkuuta 1750 riidanalaisen kylärajankäynnin Tolkinkylän ja Ylästön välillä. Käsin kirjoitetussa, piirretyssä ja väritetyssä toimituskartassa kuvataan toimituksen mukainen rajan kulku rajamerkkeineen, ylästöläisten vaatimus rajan paikasta sekä niiden väliin jäävä riidanalainen alue. Toimituksessa todetut rajamerkit ja -pyykit on kuvattu selitysosassa tarkoin, ja ainakin osa niistä on mahdollista paikallistaa kartan ja kuvauksen avulla vielä tänäkin päivänä. Lähde: Maanmittaushallituksen arkisto/Helsingin maalaiskunta, Tolkby och Öfvitsböle: Rågångskarta med beskrifning 1750, B11b:3/3.

Övitsbölen suomenkielinen nimi Ylästö on ns. kansanetymologia eli virheelliseen käsitykseen perustuva suomennos. Sana övit on sekoitettu över-sanaan, ja nimen on ajateltu tarkoittavan jotain ylhäällä olevaa; esimerkiksi jokivarressa ylävirtaan kirkolta olevaa kylää.

LUOSTARI LUOPUU OIKEUKSISTAAN

Poliittiset suhdanteet kuitenkin muuttuivat, ja luostarin mahdollisuudet pitää saamansa lahjoitukset heikkenivät. Voimistunut Turun hiippakunta ei katsonut hyvällä vierasmaalaista miestä Porvoon kirkkoherrana, ja lopulta joutui luostari luopumaan Porvoon sekä Sipoon ja Pernajan patronaateista kalastusoikeuksineen ja muine tulonlähteineen. Syyskuussa 1428 oikeudet myytiin sadalla Englannin nobelilla (kultaraha) Turun hiippakunnalle. Kullan arvolla mitattuna kauppahinta olisi nykyrahassa alle 50.000 euroa, mikä lienee halpa hinta Porvoon, Sipoon ja Pernajan kirkollisveron ikuisesta tuotosta.

Oikeudet olisi kuitenkin aikaa myöten menetetty, sillä paavin valta-asema oli jo alkanut horjua, ja seuraavalla vuosisadalla katolinen aika Ruotsissa päättyi. Kuningas Kustaa I Vaasa peruutti Turun hiippakunnan omistukset valtiolle, ja perusti Helsingajoen suulle Helsingforsin kaupungin, jonka emäpitäjää kutsuttiin siitä lähtien nimellä Helsinge, suomeksi Helsingin pitäjä, nykyinen Vantaan kaupunki.

Suomalaissyntyisen piispan, Mauno Särkilahden käynnistämä oikeudellisten asiakirjojen kopiointityö tuotti kauniin tuloksen: 727 kappaletta Suomen kirkon oikeuksia ja omaisuutta koskevia asiakirjoja vuosilta 1229 – 1515 oli kopioitu ja sidottu kopiosarjaksi, jota kansiensa värin mukaan kutsutaan nimellä Turun tuomiokirkon musta kirja. Tällä oli pyritty turvaamaan Turun hiippakunnan eli Suomen kirkon oikeudet maailman muutosten keskellä.

Mutta toisin kävi: kuningas Kustaa siirrätti kopioidut asiakirjat Tukholmaan, ja käytti niitä selvityttääkseen hiippakunnan omaisuuden ja siirtääkseen sen sitten kruunulle. Näin Mustakirja vastoin tarkoitustaan auttoi konfiskoimaan Turun hiippakunnalta ja sen seurakunnilta niille kuuluvan omaisuuden.

Matti Hilli
Kirjoittaja on Vantaan Ylästössä asuva oikeushistorian harrastaja, Vantaan kaupungin historiatoimikunnan puheenjohtaja ja Vantaa-Seuran hallituksen jäsen.

Lähteet:
• Edv. Blomqvist, Huomattavimmista kalastuslaitteista Kymijoessa ja sen vesistöissä, Suomen Kalatalous 1:1912
• Hornborg-Jutikkala-Rosén-Waris; Helsingin kaupungin historia I (SKS 1950)
• Saulo Kepsu: Uuteen maahan – Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö (Tammerpaino 2005)
• Mikael A. Manninen: Lastuja Vantaanjoen historiasta (verkkoblogi)
• Ilmari Salomies: Suomen kirkon historia I (Otava 1944)
• Tapio Salminen: Fishing with Monks - Padise Abbey and the River Vantaanjoki from 1351 to 1429. (University of Tampere 2012)
• Tapio Salminen: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika (Otava 2013)
• Kustaa Vilkuna: Lohi (Otava 1975)
• Kansallisarkiston (Helsinki) ja Riksarkivetin (Tukholma) tietokannat sekä yksittäiset hakusanat internetissä.

Nälkää, kiinalaisia ja julmuuksia – Vantaa sata vuotta sitten

”Ei me kyllä se talvi nukuttu ollenkaan. Aina kun risahti niin hypättiin”, kuvaili piispankyläläinen Hilma talvea 1917–1918. Sata vuotta sitten käydyn sisällissodan ympärillä elettiin aikaa, jolloin asiat olivat päälaellaan. Tuo omituisten tapahtumien ketju alkoi jo vuonna 1914, jolloin syttyi ensimmäinen maailmansota.

Ensimmäisen maailmansodan vaikutukset heijastuivat nopeasti Suomeen. Aluksi emämaa Venäjän osallistuminen sotaan toi alueelle varallisuutta, kun tehtaat kävivät kuumina Venäjän armeijalle ja Helsingin ympäristön linnoitustyömaat työllistivät. Noususuhdanteesta lähdettiin kuitenkin pian jyrkkään laskuun. Venäjällä poliittinen tilanne oli sekava. Linnoitustöiden ja tehdastilausten yhtäkkinen loppu sekä venäläisten elintarvikkeiden tuonnin tyrehtyminen johtivat ongelmiin myös Suomessa. Monet eri syyt johtivat yhteiskuntaluokkien väliseen luottamuspulaan ja kansa alkoi jakaantua kahtia.

Muistot reilun sadan vuoden takaisista tapahtumista ovat haalistuneet ja ne on haluttu usein myös tahallisesti unohtaa. Huomasimme Vantaa-Seurassa jo itsenäisyyden juhlavuoden tapahtumien yhteydessä, että ihmisillä oli valtava halu tietää, mitä Suomen itsenäistymisen ympärillä oli tapahtunut. Kun kukaan ei enää osannut kertoa, oli otettava selvää.

Ensimmäisestä maailmansodasta kertova opastus Tikkurilan taistelun vuosipäivänä 12.4.2018 Kirkonkylässä kiinnosti ja aiheutti kylään yleisöryntäyksen. Kuva: Andreas Koivisto.

Vantaan kaupunginmuseossa säilytetään kopioita Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen Vantaalla vuonna 1980 tekemistä haastatteluista. Ääninauhat tarjoavat paikallisesti merkittävän aikaikkunan menneeseen. Aineisto valottaa harvemmin parrasvaloissa olevien lasten ja naisten arkisia kokemuksia sota- ja pula-ajan tapahtumista. Aineistosta nousevat esiin niin pienten lasten kokemat pelot kuin kunnioitus rohkeita, perheitään puolustaneita äitejä kohtaan.

Sisällissota on tänä vuonna nostettu esiin usein irrallisena, hirvittävänä ajanjaksona, jolle on voitu määritellä tarkat päivämäärät. Aikalaiskuvauksista voidaan huomata, että ajanjakso nähtiin laajempana arjen normeista ja rutiineista poikkeavana ajanjaksona. Ajan kokeneiden vantaalaisten kertomuksissa itse sota ei nouse muun yläpuolelle. Ajanjaksosta muistettiin kaikkein parhaiten yleinen kummallisuus, kiinalaiset metsänraivaajat sekä nälkä.

Jos yksi asia tulisi nostaa kaikkein merkityksellisimmäksi, se olisi lähes jokaisen haastatellun mainitsema nälkä. Kuinka ensimmäisenä loppuneet sokeri sekä kahvi korvattiin korvikkeilla ja vähitellen pehmeiden jauhojen tilalla olivat kovat kuoret. Leipä oli piikkistä ja jos jollakin oli varaa heittää pois perunankuoret, löytyi niillekin ottaja. Työläisperheissä nälkä oli jokapäiväistä, tilallisilla kenties vain ylellisyystuotteiden puutetta. Seutulassa muistetaan kerjäläisiä kulkeneen sellaisella vauhdilla että ”kun yksi meni ulos niin toinen tuli sisään”.

Linnoitustyömaiden mukanaan tuomaa työvoiman puutetta korjattiin ”kiinalaisilla” eli Aasian eri kansallisuuksia edustaneella miesjoukolla. Vain puolisen vuotta Suomessa töitä tehneet kiinalaiset ovat jättäneet paikallisiin lähtemättömän muistijäljen. Pitäjässä suhtauduttiin pelokkaan ennakkoluuloisesti kiinalaisiin, joilla oli paikallisista poikkeavat tavat ja ulkonäkö. ”Niillä oli niin pitkät letit ku hevosen hännät tonne maahan asti. Ihan mustanaan toi maantie kun ne tuotiin tänne,” muisteli eräs vantaalaisrouva.

Usein muistetaan, että kiinalaiset tulivat tänne rakentamaan linnoituksia, vaikka todellisuudessa he kaatoivat metsää. Kiinalaiset joutuivat asumaan ahtaasti kylmissä maaparakeissa ja saivat osakseen pilkkaa ja kiusaa. Pian paikallisten pelko muuttui sääliksi ja myös auttamishaluksi. Nuoriso otti vieraihin kontaktia ja ainakin kirosanat ja rivoudet opeteltiin puolin ja toisin.

Toisaalta nälästä ja kiinalaisista oli turvallisempi puhua kuin kaikkia koskettaneesta sisällissodasta. Sisällissodasta käytettiin aineistossa yleisimmin nimityksiä kapina, punainen aika tai vapaustaistelu ja aikaa kuvattiin surulliseksi ja kamalaksi. ”Se oli kauheaa aikaa. Ei tiennyt kuka oli ystävä ja kuka vihollinen”, kertoi parikymppisenä sota-ajan kokenut Hanna.

Helsingin pitäjä – Vantaa 2019 teoksesta voi lukea tarkemmin vantaalaisten muistoja ensimmäisen maailmansodan ajalta.

Tutkimustyöstä syntyi artikkeli Vantaalaisia muistoja ensimmäisestä maailmansodasta. Se julkaistaan joulukuun alussa ilmestyvässä Vantaa-Seuran vuosikirjassa Helsingin pitäjä – Vantaa 2019. Kirjoituksesta on myös ruotsinkielinen tiivistelmä. Tutkimus- ja kirjoitustyön mahdollisti Aktiastiftelsen i Vanda -säätiön Vantaa-Seuralle myöntämä avustus.

Aineisto jätti myös aukkoja. Haastatteluaineisto ei kertonut punaisten tekemistä murhista tai valkoisten julmasta kostoterrorista. Paikallisesti merkittävän Tikkurilan taistelun osalta artikkelia varten kerättiin tietoja lähinnä kirjallisuudesta. Tietoja täydennettiin Vantaan kaupungin ja seurakunnan arkistoaineistolla sekä muutamilla muilla lähteillä. Voitiin huomata, että muistitietoaineisto tuki hyvin virallista historiankirjoitusta ja tutkimuksella pystyttiin myös tuomaan uusia näkökulmia menneisiin tapahtumiin.

Vantaa-Seuran vuosikirja tallentaa tutkimuksillaan ja kirjoituksillaan Vantaan tapahtumia menneiltä ajoilta aina nykypäivään asti. Joulukuussa ilmestyvä vuosikirja on järjestyksessään jo 51. ja sen pääteemana on Kuninkaantie Vantaalla. Kirjaa voi tilata Vantaa-Seuralta http://vantaaseura.fi/tilauslomake/ hintaan 25 €. Kirjaa jälleenmyyvät myös hyvin varustellut kirjakaupat.

Mikäli sadan vuoden takaiset tapahtumat jäivät kiinnostamaan, voit tiedustella Vantaa-Seurasta aiheeseen liittyvää luentoa, opastusta tai retkeä. Yhteydenotot riina.koivisto@vantaaseura.fi.

Kirjoituksen suorat lainaukset ovat katkelmia Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen Vantaalla vuonna 1980 suorittamista haastatteluista.


Riina Koivisto

Tiedätkö miksi Vantaa-päivää vietetään 15.5?

Tiedätkö miksi Vantaa-päivää vietetään juuri 15.5? Kauan sitten keskiajalla päätettiin Vantaanjoen lohenkalastusoikeudet luovuttaa Padisen luostarin munkeille. Kyseisen asiakirjan allekirjoitti Kuningas Magnus Eriksson Turun linnassa 15.5.1351. Kalastusoikeuksien luovutus liittyi Magnus Erikssonin pyrkimyksiin liittää osia Virosta Ruotsiin. Viro oli aiemmin ollut Tanskan vallan alainen, mutta Tanskan kuningasmahdin romahduttua, alueella oli 1300-luvun alusta ollut valtatyhjiö. Tämän tyhjiön magnus Eriksson halusi täyttää ja pyysi siihen apua Padisen luostarilta. Vastineeksi hän lahjoitti luostarille muun muassa mainitut lohenkalastusoikeudet. Tätä perua ovat muun muassa paikannimet Munkkiniemi ja Munkkivuori. Lisäksi Piispankylän nimi Vantaalla on luultavasti perua tältä ajalta. Tämän tapahtuman johdosta Vantaan vaakunassa on myös lohenpyrstö.

Kuningas Magnus Eriksson talvehti vuoden 1351 talvella Haapsalun linnassa. Siellä hän tapasi Padisen luostarin edustajia ja sopi heidän kanssaan Vantaanjoen lohenkalastusoikeuksista sitä vastaan, että luostari auttaisi kuningasta pyrkimyksissään liittää Viron alueita Ruotsiin. Kuva Riina Koivisto.

Kuninkaan lahjoitettua Vantaanjoen kalastusoikeudet Padisen munkeille 15.5.1351, oli joella varmasti luostarin edustajia jo neljä viikkoa myöhemmin lohen noustessa Vantaanjokeen. Itse lohenkalastukseen Padisen luostarin munkit eivät osallistuneet, vaan tehtävää hoitivat niin sanotut maallikkoveljet. Kiitos luostarin ja paikallisten talonpoikien välisten riitojen, tiedetään vuodelta 1417 säilyneen oikeusasiakirjan avulla myös jotakin sen aikaisista kalastusmenetelmistä. Koskiin rakennettiin joka kesä lohikarsinoita. Lohet nostettiin karsinoista haaveilla, joilla lohia pyydystettiin myös suoraan koskesta.

Vantaa-Seuran retkeläiset Padisen luostarin raunioiden edessä sykysyllä 2012. Kuva Heli Nurger.

Padisen luostari omisti lohenkalastusoikeudet Vantaanjoessa vuoteen 1428 asti, jolloin se myi oikeudet Turun hiippakunnalle. Padisen lohenkalastusta Vantaanjoessa kesti siis vajaat 80 vuotta vuosien 1351 ja 1428 välissä. Suolattu ja tynnyreihin säilötty lohi oli keskiajalla Suomen alueen merkittävimpiä vientituotteita. Padisen luostarille lohenkalastus oli kuitenkin tärkeää myös jokapäiväisen elämän kannalta. Luostarin säännöt kielsivät nimittäin munkeilta lihan syömisen ja kalasta saatu ravintoarvo oli suuri. Näin kuninkaan luostarille tekemällä lahjoituksella oli enemmän kuin pelkästään taloudellisia ulottuvuuksia.

Jos 15.5.1351 pidettäisiin Vantaan syntymävuotena, täyttäisi pitäjä tänään 666 vuotta! Pitkään kyseistä päivämäärää pidettiin vanhimpana säilyneenä mainintana Vantaasta. Uudet tutkimukset ovat kuitenkin paljastaneet vielä vanhemman lähteen.  FT Tapio Salminen löysi arkistojen kätköistä muutama vuosi sitten kaksikymmentä vuotta vanhemman Vantaata koskevan maininnan. Asiakirja koskee piispankymmenysten suorittamista. Sen mukaan jokaisen savun (maatilan) oli annettava piispalle vuosittain naula voita jokaiselta seitsemän vuotta täyttäneeltä mieheltä ja naiselta. Se on päivätty 14.9.1331. Oikeastaan meidän tulisi siis juhlia Vantaata vasta syksyllä. Ja juhlavuosia olisi kasassa jo 686.

Andreas ja Riina Koivisto

Merkityksellinen kukko

Lauantaina 13.8.2016 järjestetään Kirkonkylässä Vantaalla ensimmäistä kertaa Helsingan keskiaikapäivä. Keskiaikapäivän logossa esiintyvä kukko on merkityksellinen ja liittyy tiiviisti sekä Vantaan että koko Suomen keskiaikaan ja menneisyyteen.

Oletko esimerkiksi koskaan ihmetellyt mistä suomenkielen sana "hana" tulee? Sanan selitys liittyy Vantaan Mårtensbyn Lillaksenkin keskiaikaiselta kylätontilta löytyneeseen kukkohanaan. Esine on antanut nimensä kaikille suomen kielen hanoille, sillä Hana-sanan alkuperä on keskialasaksan kukkoa tarkoittavassa sanassa Hane. Kieltä puhuttiin yleisesti muun muassa Tallinnassa, jonne oli vilkkaat kontaktit keskiajan Vantaalta.

Lillaksen keskiaikaiselta kylätontilta löytynyt tynnyriin työnnettävä kukkohana. Olutta valutettiin sulkijassa olevasta kukosta kiertämällä. Kukkohana on mahdollisesti kuulunut tilan omistaneelle Jöran Pedersson Bondelle tai hänen pojalleen Jöran Lillelle. Kuva Riina Koivisto.

Kirkonkylästä kukkohanaa ei ole löytynyt, mutta voimme olettaa sielläkin lasketun olutta vastaavanlaisista hanoista. Olihan Kirkonkylässä 1540-luvulla jopa kuusi oluen myyntiä harjoittanutta krouvaria. Krouvareiden määrästä päätellen olutta myytiin kirkon ympäristössä ja kirkonmenojen yhteydessä paljon. Runsas oluenmyynti näyttääkin olleen ongelma, sillä Kustaa Vaasa oli vuonna 1541 kehottanut Suomessa olevia voutejaan puuttumaan yleiseen tapaan pitää krouveja kirkonmäellä ja myydä runsaasti olutta juhlapäivinä. Tämä oli kuninkaan mukaan vaarallista, eikä siitä voinut seurata mitään hyvää.

Vantaalla kukko on myös varoittanut tulevista vaaroista. Kirkonkylän suurin vartija oli nimittäin tapulin huipulla koreileva kukko. Tässä on 1900-luvun alkupuolelta kukkoon liittyvä tarina, joka on vapaasti käännetty ja lyhennelty Kyrkoby ungdomsföreningenin Lyktan-lehden numerosta 1/1926:

”16.6.1924 minä ja toinen poika seurasimme komean hirviuroksen matkaa kylässä. Hirvi sai tylyn vastaanoton pappilan hevoshaassa. Kyläkierroksen jälkeen hirvi ui joen yli Tapanilaan. Olimme hautausmaalla ja silloin kirkon vahtimestari tuli pyytämään, että auttaisimme tasoittamaan hirven jättämät jäljet ruohikolta ja käytäviltä. Silloin Nummelinin täti tuli kertomaan, että tänään aamupäivällä nuori ylioppilas on ampunut Bobrikoffia ja itseään. Siihen kirkon vahtimestari tuumasi, että oli arvannut tänään tapahtuvan jotain suurta, olihan kukko kitissyt niin kovasti. Ihmettelimme voisiko kukko sellaista tietää. Vahtimestari kertoi, että siitä lähtien kun Bobrikoff oli tullut Suomeen oli kukko kääntynyt kohti itää, Venäjää ja uhan suuntaa kohden. Keväällä 1918 kukko käänsi katseensa suoraan Helsinkiin. Silloin vakuutuin, että hän on todellakin meidän vartijamme. Viime vuosina kukko on kääntänyt katseensa kaakkoon ja lounaaseen. Aivan kuin hän katselisi rautatietä. Yrittääkö kukko varoittaa meitä asutuksesta, joka seuraa rautatietä? Toivotaan että huvila-asutus jää Helsinkiin ja tämä vanha ruotsinkielinen maaseutu saa jäädä rauhaan.”

Pyhän Laurin kirkon kellotapulin katolla oleva kukkoviiri on varoittanut kyläläisiä tulevista vaaroista. Kuva Riina Koivisto.

Helsingan keskiaikapäivänä voi itse tulla paikan päälle toteamaan minne suuntaan kukko katsookaan.

Andreas Koivisto