torstai 28. marraskuuta 2019

Aidot tarinat Vantaan historiasta kiinnostavat! – Helsingin pitäjä - Vantaa 2020 vuosikirjassa luvassa lisää tarinoita

Joulukuun alussa ilmestyy uusi Helsingin pitäjä – Vantaa 2020 vuosikirja. Kirja julkaistaan tiistaina 3.12. Helsinggårdissa Tikkurilassa. Julkaisutilaisuuden yhteydessä kirjaan kirjoittanut tietokirjailija Eero Haapanen pitää esitelmän kieltolain ajasta Helsingin pitäjässä. Uusi vuosikirja jatkaa Vantaan pitkän ja monipuolisen historian tallentamista.


Vantaa on nopeasti kasvava kaupunki, joka kaipaa identiteettiä. Historiasta ammentamalla sekä tuomalla esiin historiallisia paikkoja ja tapahtumia identiteettejä ei tarvitse keksiä tyhjästä. Vantaa täyttää kaupunkina 50 vuotta vuonna 2024, mutta nuorella kaupungilla on juuret paljon syvemmällä historiassa. Kaupunginmuseolla vietettiin vuonna 2019 Vantaan 688-vuotis synttäreitä. Niin kauan oli kulunut siitä, kun kaupungin edeltäjä Helsingin pitäjä mainittiin ensimmäistä kertaa historiallisissa lähteissä. Jos taas katsotaan varhaisinta esihistoriallista ajoitusta Vantaan alueelta, mennään jo 9450 vuoden päähän, eli vanhemmalle kivikaudelle. Reiluun 9000 vuoteen mahtuu paljon historiaa!

Vantaalla on viime vuosina tehty töitä historian elävöittämiseksi ja Vantaa-Seura on siinä näkyvässä ja tärkeässä roolissa. Yhdistys on tehnyt työtä kaupungin historian parissa pitkäjänteisesti perustamisestaan saakka eli vuodesta 1963. Viime aikoina työn tulokset on noteerattu yhä laajemmin. Vantaa-Seuran puheenjohtaja Andreas Koivisto ja toiminnanjohtaja Riina Koivisto kävivät esimerkiksi puhumassa Vantaan mallista kansainvälisen Helsingin yliopiston ja Aalto yliopiston tuleville kaupunkisuunnittelijoille suunnatun Urban Studies and Planning -ohjelman opiskelijoille. Joukossa oli opiskelijoita muun muassa Kiinasta, USA:sta, Boliviasta ja Ukrainasta.

Euroopassa yhdistys sai huomiota, kun sille myönnettiin miltei 10 000 euron suuruinen palkinto Jokiniemen alueen historiaa esittävää mobiilipeliä varten. Mobiilipeli tehdään yhteistyössä Vantaan kaupunginmuseon vetämän kaupungin kulttuuriympäristölinjausten eli KYLLI-projektin kanssa. KYLLI-projektin tiimoilta mobiilipelit tehdään myös kolmelle muulle historialliselle kohteelle.

Kuluvana vuonna Vantaa-Seura on järjestänyt lukuisia eri tapahtumia, joissa se on määrätietoisesti tuonut esille kaupungin menneisyyttä. Tapahtumien aikana ihmisiä on tavoitettu jo yli 15 000. Tämä luku kertoo, että ihmiset ovat oikeasti todella kiinnostuneita historiasta ja aidoista tarinoista. Tämä on asia johon yritystenkin kannattaa kiinnittää huomiota. Muutamat sen jo hyvin tekevätkin.

On myös syytä muistaa, että Vantaalla käy lentokentän myötä vuosittain yhä kasvava määrä turisteja. Heilläkin olisi varmasti kiinnostusta kokea aitoja vantaalaisia historiaelämyksiä, joista voisivat sitten kertoa kotiseudullaan. Hienoja historiallisia paikkoja aivan kivenheiton päässä lentokentästä ovat esimerkiksi Vantaankosken Viilatehtaan ympäristö, Backaksen kartanon alueet sekä Helsingin pitäjän kirkonkylä. Näissä paikoissa on huima historiallinen potentiaali, jota jo jossain määrin hyödynnetäänkin. 

Kiinnostus omaan paikkakuntaan ja sen historiaan on näkynyt myös Vantaa-Seuran jäsenmäärässä, sillä se ylitti syksyllä jo 500 jäsenen rajan! Jäsenet ovat meille todella tärkeitä ja tukevat tekemäämme työtä monin tavoin. Ilahduttavaa on ollut nähdä monen vapaaehtoisen apu Helsingan keskiaikapäivän järjestämisessä. Ilman heidän työpanostaan ei tapahtumaa voisi järjestää. Vapaaehtoisten kesken on jo muodostunut oma hyvä henki ja heidän kanssaan järjestetään yhteisiä tapahtumia myös itse keskiaikapäivän ulkopuolella. 

Hyvin tärkeä osa kaupungin historian esille tuomisessa on tietenkin myös Helsingin pitäjä - Vantaa -kirjasarja. Uusi kirja on järjestyksessään jo kirja numero 52. Tähän ainutlaatuiseen kirjasarjaan mahtuu käsittämättömän paljon Vantaan ja Helsingin pitäjän historiaa, aina kivikaudesta tähän päivään. Uudessa vuoden 2020 kirjassa käsitellään 1920-lukua, jolloin rakennettiin yhteiskuntaa uudelleen vaikeiden sotavuosien jälkeen. Kirjassa on myös mukana paikallisesti vähälle huomiolle jäänyt aihe eli kieltolaki. Suosittelen ehdottomasti uuden kirjan hankkimista ja toivotan mielenkiintoisia lukuhetkiä Vantaan kiinnostavan historian parissa!

Andreas Koivisto

maanantai 21. lokakuuta 2019

Vantaa eurooppalaiselle kartalle - 10 000 euron apuraha mobiilipeliä varten

Vantaan Jokiniemestä ja sen värikkäästä historiasta kertovalle mobiilipelille jaettiin torstaina 17.10.2019 lähes 10 000 euron arvoinen European Heritage Days Stories -apuraha. Palkinnon luovutti Vantaa-Seuralle ja Vantaan kaupunginmuseolle demokraattisen osallisuuden johtaja Matjaž Gruden Euroopan neuvostosta. Palkintotilaisuus järjestettiin vuonna 1977 valmistuneessa, Euroopan neuvoston kokouspaikkana toimivassa Euroopan palatsissa Strasbourgissa, Ranskassa.

Vantaa-Seuran ja Vantaankaupunginmuseon delegaatio vastaanotti European Heritage Days Stories -apurahan Strasbourgissa. Vasemmalta Riina Koivisto, Andreas Koivisto ja Maiju Hautamäki. Kuva: Liisa Lohtander.

Jokiniemellä on harvinaisen värikäs ja mielenkiintoinen menneisyys. Historia ulottuu kivikaudelle saakka ja paikalla sijaitseekin yksi Suomen laajimmista tunnetuista kivikautisista asuinpaikoista. Asuinpaikalla on suoritettu monia arkeologisia kaivauksia ja kivikautinen menneisyys tunnetaan hyvin. Historiallisella ajalla Jokiniemen läpi rakennettiin Turun ja Viipurin linnoja yhdistänyt Suuri Rantatie, joka tunnetaan nykyään myös Kuninkaantienä. Jokiniemessä ovat lisäksi oleskelleet kaksi Suomen presidenteistä, Lauri Kristian Relander sekä J.K. Paasikivi. Maamme ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu oopperalaulaja Aino Ackté oli myös tuttu näky Jokiniemessä. Tuhansien vuosien aikajatkumossa ei ole ketään, joka olisi todistanut tätä kaikkea, paitsi tietysti tuhansia ja tuhansia vuosia tapahtumapaikalla seissyt Stenkullan kallio, tai the Stenkulla Rock, kuten kallion nimi kuuluu kilpailutyön englanninkielisessä otsikossa ”Breathing life into Jokiniemi and the Stenkulla Rock”.

Jokiniemen kivikautiselle asuinpaikalle avattiin vuonna 2017 Muinaispuisto. Muinaispuiston avajaisista lähtien Vantaa-Seura on yhdessä Lions Club Tikkurila-Dickursbyn kanssa järjestänyt sykysyisin European Heritage Days -tapahtuman, Muinaispuistopäivän. Paikalla on vieraillut runsaasti lähialueen asukkaita kuulemassa paikan historiasta. Arkeologi Andreas Koivisto ja taiteilija Tom Björklund ovat lisäksi tekemässä lastenkirjaa Jokiniemen historiasta. European Heritage Days Stories -apurahan turvin voidaan tuoda Jokiniemen historia entistä paremmin ja helpommin kaikkien saataville.

Apurahalla Jokiniemen ympäristöön luodaan mobiilipeli, jonka kuka tahansa voi ilmaiseksi ladata omaan älypuhelimeensa tai tablettiinsa. Pelin avulla toivottavasti erityisesti koululaiset saadaan liikeelle ja tutustumaan historiaan. Pelin suunnittelu on jo aloitettu ja se valmistuu ensi keväänä. Jokiniemen mobiilipeli tulee olemaan osa Vantaan kaupunginmuseon mobiilipelien sarjaa.

Palkinnonjakotilaisuuteen Strasbourgiin matkasi Vantaa-Seuran ja kaupunginmuseon delegaatio. Strasbourg on hieno ja symbolinen kaupunki Saksan ja Ranskan rajan tuntumassa. Se kuuluu historiallisen Elsass-Lothringenin alueeseen, josta Ranska ja Saksa ovat käyneet useita sotia. Nykyään paikka kuvastaa eurooppalaista solidaarisuutta. Eri kansalaisuuksien lisäksi paikalla toimivat yhdessä niin katoliset, protestantit kuin juutalaisetkin.

Myös Strasbourgissa sijaitsee komea Notre-Dame -katedraali. Kuva: Riina Koivisto.

Päivä Strasbourgissa oli hieno ja herätti monia ajatuksia, etenkin eurooppalaisuudesta. Identiteetin tasoja on monia, paikallisista suurempiin. Me edustimme esimerkiksi hyvin paikallista Vantaata. Mutta jos Jokiniemenkin historiaa tarkastelee tarkemmin, on siinäkin löydettävissä varhaisimmista ajoista yhteyksiä muualle Eurooppaan. Kivikautisten löytöjen joukossa on esimerkiksi Skandinaviasta ja Venäjältä tuotua piikiveä sekä Baltiasta tuotua meripihkaa. Jos mennään keskiajalle, oli koko Itämeren alue yhtenäisen Hansakulttuurin aluetta. Niin Keski-Euroopasta kuin syrjäisestä Suomestakin löytyy täsmälleen samoja esineitä. Jopa Jokiniemestä on löytynyt Saksan Kölnin lähellä valmistetun keskiaikaisen Raeren -astian sirpale.

European Heritage Days Stories -apurahan myötä myös Vantaa vietiin eurooppalaiselle kartalle. Vantaa ja Suomi oli ainoana Pohjois-Eurooppalaisena maana edustettuna kisan apurahan saajien joukossa. Yhdeksän muuta palkittua projektia tuli Espanjasta, Italiasta,  Pohjois-Makedoniasta, Serbiasta, Irlannista, Sloveniasta, Montenegrosta ja Hollannista. Hyvin kansainvälisessä joukossa Vantaa oli hienosti  esillä. Palkinnon jakaneen Matjaž Grudenin sanojen myötä on hyvä lopettaa: ”Not only Stenkulla Rock – also you guys rock!”

Andreas Koivisto

perjantai 11. lokakuuta 2019

Thet see allom mannen witerlighit, som thetta breff høre eller see…

Klas Fleming laamanninkäräjillä Helsingaan Tolkobyssä 1. maaliskuuta 1417


UUTEEN MAAHAN

Vaikka nykyisen Vantaan alueella on ollut asutusta yli 7000 vuotta, näyttää asutus rautakauden päättyessä noin 1000 vuotta sitten vetäytyneen sisämaahan levottomalta rannikkoseudulta, ja Vantaan alue taantunut hämäläisten takamaaksi. 1100-luvulla oli lämpökausi, jonka aikana nykyisen Tanskan alueelta muutti väestöä Ruotsiin, josta taas sekä tanskalaisperäistä että ruotsalaista liikaväestöä alkoi 1200-luvun lopulla muuttaa rannikkoalueelle, jota he kutsuivat ja jota yhä kutsutaan Uudeksi maaksi. Tämän ns. ruotsalaiskolonisaation tuloksena Vantaa sai uudet asukkaat, uuden kielen ja uusia tapoja.

Käytän tästä eteenpäin uusien asukkaiden uudesta kotiseudustaan käyttämää nimeä Helsinga, jolla siis tarkoitan nykyisen Helsingin ja nykyisen Vantaan yhdessä muodostamaa aluetta.

Helsinga on ensimmäisen kerran mainittu omana alueenaan kuningas Magnus Erikssonin 14.9.1331 Vesteråsissa allekirjoittamassa kirjeessä, jolla helsingalaisten (helsingonico) siirtyminen verotuksessa erätalouden saaliista maanviljelyn tuotteisiin vahvistettiin siten, että paikallishallinnolle maksetaan vero turkisten sijaan voissa.

Aikaisemmin pidettiin kuitenkin ensimmäisenä Helsingan nimen sisältävänä asiakirjana Padisen lahjakirjaa 15.5.1351, jolla kuningas Magnus Eriksson täydentää hieman aikaisemmin Virossa sijaitsevalle Padisen sistersiläisluostarille antamaansa lahjoitusta – Porvoon ja kahden sen kappelin patronaattia eli oikeutta kirkollisveron tuottoon – lahjakirjasta poisjääneillä pappilan kalavedellä Porvoossa sekä ”oikeudella lohen kalastukseen Heelsingaa - joen alemmalla ja ylemmällä kalastamolla”. Nykykäsityksen mukaan alempi kalastamo tarkoitti jokisuuta Pikkukoskelta saakka ja ylempi kalastamo nykyisten Vantaankosken ja Pitkäkosken muodostamaa koskijaksoa aina Ruutinkosken suvannolle saakka. Lahjoituksen motiivina ei suinkaan ollut ”kuninkaan itsensä, puolisonsa kuningatar Blanka af Namurin ja heidän lastensa sielun autuus” vaan raadollisempi syy: kuningas tarvitsi Avignonissa tuolloin oleskelleen paavin luvan sotaretkelleen Novgorodia vastaan, ja uskoi ristiretkimielisen sistersiläisluostarin tukeen. Sotaretkestä ei loppujen lopuksi tullut mitään, mutta Helsingan asukkaat saivat vieraat kalastajat riesakseen 78 vuoden ajaksi.

LAAMANNI KLAS PEDERSSON FLEMING PITÄÄ KÄRÄJÄT TOLKINKYLÄSSÄ

Itsekin maahan suhteellisen lyhyt aika sitten muuttaneet Helsingan Farzabyn – nykyisen Helsingin Koskelan – asukkaat kokivat tulijat kilpailijoikseen, mitä todistaa juhannuksena 1416 sattunut riita, jossa Farzabyn asukkaat karkottivat luostarin kalamiehet omalta puoleltaan jokea. Riidasta seurasi oikeudenkäynti, jossa Farzabyn asukkaat hakivat vahvistusta omaan kalastusoikeuteensa.

Laamanni Klas Flemingiä tervehtinyt maaliskuinen maisema Tolko byn kylän viereisellä koskella ei kuusi vuosisataa sitten poikennut juurikaan nykyisestä. Vuoden 1417 kalenteri oli viikon verran jäljessä meidän ajanlaskustamme, ja siksi maaliskuun alussa kevät oli jo pitkällä. Alkava kelirikko estäisi pian reellä kulkemisen. Kuva: © Matti Hilli.

Tätä oikeudenkäyntiä on mainittu rikosoikeudenkäynniksi Padisen ”munkkeja” vastaan, mutta sellainen ei lain mukaan eikä käytännössäkään olisi ollut mahdollinen. Luostari oli suoraan sittemmin takaisin Roomaan muuttaneen paavin alainen, eikä Ruotsin oikeusviranomaisilla ollut muutoinkaan mitään tuomiovaltaa Saksalaisen ritarikunnan hallitsemassa Virossa. Mutta kuninkaan antaman lahjoituksen ehdot ja nautintaoikeuden rajat saatettiin vahvistaa – siis täsmentää – kuninkaan päätöksellä, ja kaukaisessa Itämaassa (Suomessa) tällaisen vahvistustuomion antoi kuninkaan sijasta Itämaan laamanni, ylin oikeusviranomainen.   

Emme tiedä, miten vahvistuskanne saatiin vireille, miten lautamiehet, laamanninoikeuden lautakunnan jäsenet, asetettiin, miten käräjien järjestelyt hoidettiin ja mitä muita asioita siellä mahdollisesti käsiteltiin. Joka tapauksessa keväisenä aamuna 1.3.1417 saapuivat Tolkinkylässä, nykyisen Ylästöntien varrella Ruutinkosken rannalla sijainneeseen taloon muiden lautamiesten ohella tulevan Voutilan kylän isäntä Peder Bryti ja tulevan Ylästön kylän isäntä Laren Övidsson. Jossain vaiheessa paikalle saapui myös laamanni Klas Pedersson Fleming. Kaikki, mitä käräjistä tiedämme, ilmenee laamanni Klas Flemingin antamasta tuomiosta, jonka alkuperäiskappale on tuhoutunut, mutta josta on säilynyt 1400-luvun lopulla tehtyjä jäljennöksiä. Keskiajalla asiakirja tai sen jäljennös oli usein ainoa tapa osoittaa oikeussuhteen, kuten omistusoikeuden sisältö ja olemassaolo, ja siksi Turun tuomiokirkon ja hiippakunnan omistuksia ja oikeuksia koskevien asiakirjojen kopioita on koottu kolmeen laajaan kopiokokoelmaan, joista tunnetuin on nimeltään Registrum Ecclesiae Aboensis (Turun hiippakunnan rekisteri). Valtionarkistonhoitajana toiminut Reinhold Hausen julkaisi siitä ensimmäisen nykyaikaisilla kirjaimilla laaditun edition vuonna 1890.

Tuomio kuuluu suomennettuna seuraavasti:
Tulkoon siis jokaiselle tiettäväksi, joka tämän kirjeen kuulee tahi näkee, että siinä syynissä, jonka minä Klas Fleming, ritari ja Itämaan laamanni pidin Helsingan talonpoikien kanssa laamanninkäräjillä Tolkobyssä Herran vuonna 1417, ensimmäisenä paastonajan maanantaina, kantoivat Forzabyn talonpojat Paadisen munkkien päälle siitä, että he seisoivat Forzabyn maalla ja käyttivät hyväkseen Forzabyn vettä koskesta, jota heidän ei ennen ollut oikeutta vallita, ainoastaan vapaasti pitää lohitarhaa [laxekaar] kuninkaan maalla, niin kuin Kuningas oli heille suonut; minkä asian siirsin minä niille kahdelletoista, jotka istuvat lautamiehinä ja jotka ovat: Jonis Torkkelson, Magnus Haapalaxista, Llarens Øuidson, Hannus Björnson, Magnus Byggiabölestä, Påval Simonsson, Magnus Karisbölesta, Olav Björnson, Jop Vic, Pæder Bryti, Jonis Domarbystä [ja] Gudmund Sonabystä; asiaa tutkittuaan he todistivat valalla, vakuuttaen olevansa valmiit uudistamaan valansa, mikäli joku sitä heiltä vaatii, että kyseessä olevat munkit olivat hyödyntäneet mainitun Forzabyn [kylän] maata ja vapaasti [= rajoituksetta?] pitäneet lohiarkkujaan [laxa kistha] Kuninkaan suostumuksin; minkä jälkeen näiden 12 lautamiehen todistuksen nojalla vahvistin, että [mainitun?] Magnus Johanssonin ja Forzabyn talonpoikien maan ja veden tulee säilyä vapaana enemmältä nautinnalta ja kiellän mainittuja munkkeja ja ketään muutakaan käyttämästä hyväkseen kosken vettä tahi estämästä tai haittaamasta Farzabyn kylän [talonpoikia] tuomiovaltani nojalla nyt asettamani kuuden markan sakon uhalla; kiinnittäen tähän kirjeeseen varmemmaksi vakuudeksi ja todisteeksi sinettini.

Yksi laamanni Klas Flemingin Helsingan Tolkobyssä eli nykyisessä Vantaan Ylästön kaupunginosassa 1.3.1417 antaman tuomion kopioista. Se sisältyy 1400-luvun jälkipuoliskolta alkaen koottuun kopiokokoelmaan, joka tunnetaan nimellä Skoklosters Codex Aboensis. Kopion alkuun on lisätty otsikkoteksti: ”Super piscatura fforsby in parochia helsinge” eli ”Vahvistustuomio Koskenkylän [oikeuksille] kalastukseen Helsingan seurakunnassa”. – Kuudennen rivin lopussa Övitsbölen uudistalon perustajan pojan nimi Llare[ns] Øuids[son] ja kahdeksannen rivin alussa Voutilan kylän ensimmäisen isännän nimi Pæd[er] Bryty. Lähde: Riksarkivet, Stockholm; Skokloster Codex Aboensis, fol. 101.


PADISEN LUOSTARIVELJET KALASTAMASSA

Vaikka kopio kuningas Magnuksen lahjakirjasta on säilynyt useammassakin kopiokokoelmassa ja sen olemassa oloa tai sisältöä ei ole mitään syytä epäillä, emme ilman Flemingin tuomiota voisi tietää, että luostarin asukkaat todella käyttivät oikeuttaan kalojen pyyntiin, eivätkä esimerkiksi vuokranneet kalastamoja paikallisille asukkaille. Uudellamaalla oli paljon luostareille tai kirkolle lahjoitettuja kiinteistöjä tai nautintaoikeuksia, mutta niitä ei käytännön syistä useinkaan voitu itse luostarin tai kirkon toimesta hyödyntää; esimerkiksi kaukana sijaitseva viljelysmaa ja usein tilakin oli järkevämpää vuokrata, kuin viljellä sitä itse.

Mutta Helsingaa-joen kalastamoita luostariveljet todella hyödynsivät ”omana työnä”, ja käyttivät osan eri tavoin säilötystä saaliista luostarin väen ravinnoksi ja osan myytäväksi muiden elintarvikkeiden tai muun tarpeellisen saamiseksi. Nämä Helsingan kalamiehet eivät todellisuudessa olleet munkkeja, vaan nimellä fratres barbati – parrakkaat veljet – kutsuttuja maallikoita, jotka olivat apotille kuuliaisuuslupauksen antaneita työntekijöitä; eri tehtävissä toimivia ammattimiehiä, joita ilman varsinaiset munkit eivät olisi voineet keskittyä luostarin läpi kirkkovuoden ja läpi vuorokauden jatkuviin jumalanpalveluksiin. Nimensä mukaisesti antoivat ”partaiset veljet” partansa ja tukkansa kasvaa, eivätkä munkkien tapaan ajelleet poskiaan sileiksi ja päälaelleen tonsuuria. He eivät saaneet myöskään pukeutua munkin luonnonvalkoiseen kaapuun, vaan ruskeaksi värjättyyn villakaapuun, ja varmaankin kalastaessaan rohdinpaitaan ja -housuihin. He olivat myös, toisin kuin munkit, vapaampia matkustamaan ja toimimaan erillään luostariyhteisön tiukoista säännöistä.

Luostariveljien käyttämillä kalanpyydyksillä on tuomiossa kaksi eri nimeä: laxekaar ja laxha kistha, jotka olen kääntänyt lohitarhaksi ja lohiarkuksi. Arvovaltainen Svenska Akademiens ordbok (SAO) antaa ymmärtää sanojen olevan synonyymejä (”kaar” on tarkoittanut ammetta tai arkkua), ja ilmeisesti tällä perusteella ovat historiantutkijat katsoneet kyseessä olevan saman pyydyksen. Asiakirjakokoelman ”Suomen historian dokumentteja 1” Flemingin tuomion suomennoksessa käytetään molemmista nimeä ”lohirysä”; silloin alkutekstin sana olisi ollut rusa tai ryssja. Jos lohirysiä oli käytössä, asetettiin ne mereen, ei matalaan Helsingajoen koskeen.

Ainakin 1800-luvulla lohitarha eli tainio tarkoitti joen pohjaan juntatuista kuusennäreistä koottua nousuestettä, kun taas lohiarkku eli lohikistu oli umpinainen, laatikkomainen, kannessa olevalla luukulla varustettu pyydys. Lohiarkun toisesta päästä vesi johdettiin arkkuun, ja toisesta päästä ulos virtaava vesi houkutteli lohen uimaan sisään arkkuun, josta se oli helppo pyydystää haavilla. Virtauksen tehostamiseksi vettä ohjattiin arkkuun mahdollisimman leveältä alueelta lankuista tai puunrungoista tehdyillä siivekkeillä.

Tuomion yleisemmän tulkinnan mukaan ”munkit” olivat kalastaneet Forsbyn kylän puolella, mutta olisiko Flemingin tuomiossa ennemminkin kyse siitä, että he johtivat vettä lohiarkkuunsa koko joen leveydeltä; siis kirjaimellisesti ”vallitsivat” tai ”käyttivät” kylän vettä koskessa (haffde Farzaby waten i forzen), ja saivat nousulohet näin houkutelluksi lohiarkkuunsa paikallisten asukkaiden jäädessä nuolemaan näppejään? Helsingajoki oli silloin ja on nyt todellisiin lohijokiin, kuten Kymijokeen tai Kemijokeen verrattuna säälittävän vähävetinen – Kymijoen virtaama on yli 150 kuutiometriä sekunnissa, Vantaanjoen kehnoimmillaan selvästi alle yhden kuutiometrin. Veden johtaminen lohiarkkuun koko joen leveydeltä olisi merkinnyt kaikkien nousulohien keräämistä arkkupyydykseen.

PYYDYSTEN KUNNOSTUSTA JA SAALIIN KÄSITTELYÄ

Vantaanjoen etelänpuoleisella rannalla, Helsingajoen ylemmän kalastamon alimman kosken (nykyinen Ruutinkoski) niskan kohdalla, vastapäätä Flemingin oletettuna käräjätalona toiminutta Tolkinkylän kantataloa, on Niskalan (Nackböle) asutus. Nackböle, jonka nimessä kuultaa keskialasaksan nacke ja muinaisruotsin nakke ”niska”, merkityksessä ”kosken niska”, ”paikka mistä koski alkaa”, mainitaan 1500-luvun puolivälissä vanhana rälssinä; aff gamle frelse. Johtuisiko vanha verovapaus siitä, että talo oli luostarin omistama? Talon lampuoti (vuokralainen) olisi silloin toiminut luostariveljien ”huoltomiehenä”, jonka tehtävänä olisi talviaikana ollut lohenpyydysten kunnostukseen tarvittavan puutavaran kaataminen ja kuljetus jokirantaan? 

Maaliskuinen näkymä Padisen luostarille kuuluneen (?) Niskalan talon koillispuolelta Tolkinkylään päin kertoo selvästi, että keväinen jäidenlähtö vaurioitti vuosittain luostariveljien kiinteitä lohenpyydyksiä. Piilulla veistetyistä lankuista tehty lohiarkku kiskottiin syksyllä miesvoimin turvaan rannalle, mutta pohjaan juntatuista ja yhteen sidotuista näreistä rakennetut lohitarhat vaativat keväällä kunnostustoimia. Korjauksiin tarvittavan puutavaran hankki talven aikana arvatenkin Niskalan talon lampuoti (vuokralainen) osana talon vuokramaksua. Kuva: © Matti Hilli.

Tolkobyn kylässä mainitaan talonnimi Bökars, joka pohjautunee ammattinimikkeeseen böckare, tynnyrintekijä. Onko liian villi arvaus, että ammattimiehen tärkein asiakaskunta ovat olleet Padisen kalamiehet? Tyhjiä tynnyreitä ei kannattanut kuljettaa meritse, vaan ne tuotiin paikalle valmiiksi veistettyinä kimpinä, pohjalautoina ja vannekarahkoina, ja perillä kimmet uurrettiin ja vannehdittiin tynnyreiksi. Ammatinharjoitus on voinut lähteä liikkeelle tynnyreiden kokoamisesta, tynnyrilautojen vannehtimisesta, ja jatkua myöhemmin tynnyreiden tekemisenä puutavaran hankinnasta lähtien. Arkaaisen böckare-sanan synonyymiksi SAO tarjoaa uudempaa termiä tunnbindare (kirjaimellisesti tynnyrinsitoja), joka hyvin kuvaa sitä käsityötä, jota Tolkinkylän Bökarsissa harjoitettiin kuusi vuosisataa sitten.

Flemingin tuomiossa mainitaan pyydysten nimessä sana lax, lohi, mutta ei tarkemmin kerrota, mitä saaliskaloja luostariveljet tavoittelivat. Kuninkaan lahjakirjan sana salmon, lohi, ei välttämättä rajaa pyydettävää saalista pelkkään loheen, vaan voidaan suomentaa myös ylipäänsä lohen sukuisia kaloja tarkoittavaksi. Koska Padisen luostarin tilejä ei ole säilynyt, emme tiedä, mitä kaloja ja miten paljon luostariin lopulta kuljetettiin – osa saaliista vietiin varmaankin Revaliin (Rääveliin) eli myöhempään Tallinnaan myytäväksi.

Mutta 1500-luvulla, kun Padisen luostarin oikeudet Helsingajoen kalastamoihin olivat jo siirtyneet Turun piispalle ja edelleen Ruotsin kuninkaalle, tiedetään verottajan tilikirjojen mukaan kalastamoilla pyydetyn ainakin lohta (lax) ja taimenta (små öörlax). Lohikaloihin lienee laskettava myös siika (vaellussiika - niminen alalaji), joka eräiden tutkijoiden mukaan ei koskaan olisi kuulunut Vantaanjoen eläimistöön. Arkeologi Mikael A. Manninen on varsin uskottavasti todistanut, että myös siika on voinut kuulua luostariveljien saaliiseen. Varhaisin Mannisen löytämä merkintä on Helsinginkosken kruununkalastamolta vuoden 1554 voudintileissä, joissa mainitaan siika (sijck) heti lohen tai taimenen (lax) jälkeen. Myös hänen arkeologisissa kaivauksissa löytämänsä siian ruodot kertovat siian merkityksestä.

Saaliskalana on voinut olla myös tuolloin Helsingajoessa yleinen ankerias, jonka pyynti ajoittuu loppukesään, ja jota on helppo säilöä savustamalla. Keväällä on voitu pyytää myös kutuhaukea, ja säilöä isot hauet kuivaamalla. Myös joesta myöhemmin hävinnyt nahkiainen on voinut olla pyynnin kohteena. Kalastajien muonitusta varten on varmaankin otettu ”kauppalajien” pienet tai vioittuneet yksilöt, ja lisäksi pyydetty ravinnoksi särkikaloja, kuten lahnaa, turpaa ja säynävää.

Taimenet ja pienemmät lohet säilöttiin suolaamalla. Suolaa tuotiin Lüneburgista, Biskajanlahdelta tai Espanjasta; suolan tuonti oli osa kauppapoliittista kilpailua. Koska Padisen luostari harjoitti osaltaan kalatuotteiden kauppaa Itämeren piirissä, oli tärkeää, että noudatettiin EU:n ”edeltäjän”, Hansaliitto-nimisen mahtavan kauppaliiton normeja. Siksi suolatun kalan säilömiseen käytettiin Rostockin sillitynnyriä: 48 kannun eli nykymitoissa noin 118 litran vetoista kuljetusastiaa, joka korvasi kansalliset säilytysastiat. Kannun mitta oli standardoitu, ja sen mallimitta oli mittojen tarkistamista varten käytettävissä Hansaliiton konttoreissa. Tynnyrin vetoisuus oli noin 160 kilogrammaa ja nettopaino noin 140 kiloa lohta. Suolan määrä oli reilu kymmenes kalan määrästä. Siiasta emme tiedä, mutta oli mahdollista suolata siiat samalla tavoin kuin muut lohikalat. Kevyesti suolattu siika on myös mahdollista säilyttää hiillostettuna.

Vantaan kalastamoiden luksustuote oli kuitenkin kylmäsavustettu varraslohi, spikelax. Varraslohi valmistettiin suolakuivaamalla ja kylmäsavustamalla; Ison lohen sisälmykset poistettiin varovasti kalaa liialti avaamatta ja huhmaressa hienonnettua merisuolaa hierottiin kalan pintaan ulko- ja sisäpuolelle. Suolan annettiin imeä kalasta liika kosteus ja sen jälkeen se pantiin savustumaan hirsistä rakennettuun savustuslaatikkoon, johon leppäpilkkeiden savu johdettiin pitkää, turpeilla peitettyä tunnelia pitkin. Savun piti jäähtyä lähes huoneenlämpöiseksi, jotta se ei lämpökypsennä kalaa, vaan kylmäsavustaa sen hitaasti parin – kolmen viikon aikana.

Työlään valmistustavan takia varraslohi oli kallista ja harvinaista herkkua, jota tuskin ainakaan kovin usein tarjottiin munkeille, maallikkoveljistä puhumattakaan; suurin osa varmaankin myytiin Tallinnassa vallasväen herkuksi tai käytettiin luostarin arvovieraiden tarjoiluun. Kun esimerkiksi paavin legaatti saapui tarkastusmatkalleen luostariin, haetutti luostarin apotti kellarista varraslohen, joka hiilloksen päällä kuumennettuna ja vahvasti humaloidun luostarioluen ryydittämänä varmasti maistui vieraalle.

UUTTA ASUTUSTA HELSINGA-JOEN VARRELLA

Kalastuksen ohella Flemingin tuomio sisältää tietoa pääkaupunkiseudun varhaisesta asuttamisesta. Päätöksessä on mainittu tunnetussa historiallisessa asiakirjassa ensimmäisen kerran seitsemän Helsingan kantakylää, jotka nyttemmin kuuluvat Helsingin kaupunkiin: Forzaby (Forsby, Koskela), Haapalax (Hoplax, Huopalahti), Byggiaböle (Baggböle, Pakila), Karisböle (Kårböle, Kaarela), Vic (Vik, Viikki; tuomion kopioissa virheellisesti Vie ja Vir), Domarby (Domarby, Tuomarinkylä) sekä nimensä osalta hävinnyt Sonaby (nykyisen Pukinmäen tienoilla). Huopalahtea lukuun ottamatta nimet ovat alun perin ruotsinkielisiä, mikä osoittaa ne syntyneeksi 1200 – luvulla alkaneen ruotsalaiskolonisaation myötä. Huopalahden alkuperäiseksi nimen on arveltu olleen ”Haapalaksi” (Haapalahti), joka on hämäläisten ”alkuasukkaiden” käyttämä nimimuoto ja todistaa ruotsinkielisten muuttoa edeltäneestä suomalaisasutuksesta.

Näiden Helsinkiin aikojen saatossa liitettyjen kylien lisäksi asiakirjassa on varhaisin tieto tai viittaus kolmeen nykyisen Vantaan kaupungin Ylästön kaupunginosan (maarekisteri-)kylään.

Käräjäpaikaksi mainitaan Helsingan Tolkoby, siis nykyinen Tolkby, Tolkinkylä. Se on alun perin ollut osa suurkylää, johon ovat kuuluneet Veromiehenkylä, Kirkonkylä ja Övitsbölen eli Ylästön kylä. Tolkbyn kylä on erotettu emäkylästään Veromiehenkylästä 1300-luvulla. Sen ensimmäinen talo lienee ollut paikallisen tulkin (ruotsiksi tolk) omistama – mahdollisesti häntä myös kutsuttiin nimellä Tolk tai Tolke. Looginen nimitys talolle, jossa vuoden 1417 käräjät pidettiin, olisi ollut Tolkens, mutta tällaista nimeä ensimmäiset veroasiakirjat eivät tunne. Todennäköisellä käräjätalon paikalla sijaitsee Ylästöntielle näkyvä Petas, jonka nimi juontuu 1500 – luvulta olevan isännän nimen Petrus kansanomaisesta nimimuodosta Per. Petaksen talon takana on Grotens, jonka nimi johtuu 1600 – luvun lopulla tilan ostaneesta majoitusmestari Anders Grothista. Kolmas kantakylään kuuluneista taloista on jo edellä mainittu ”tynnyrintekijän talo”, Bökars.

Yksi lautamiehistä on nimeltään Pæder Bryty; tosin tuomion kopioissa käytetään käsittämätöntä nimimuotoa Beayty tai Bewty. On kuitenkin perusteltua tulkita, että alkuperäinen kirjaus sukunimeksi on Bryty; muinaisruotsalainen sukunimi merkitsee tilanhoitajaa ja liittynee Brutuby eli Voutila nimiseen kylään. Voutila eli ”Voudin kylä” on saman tyyppinen ”virkamiesnimi” kuin Veromiehenkylä tai ”Tulkin kylää” merkitsevä Tolkby. Voutila on ollut alkuaan yhtä jakokuntaa Viinikkalan kanssa; jakokunnan erikoisuutena ovat vanhat suomalaisperäiset peltojen ja niittyjen nimet, jotka todistavat alueen olleen ennen ruotsalaiskolonisaatiota hämäläiskylien, lähinnä Seutulan, nautinta-aluetta.

Toinen kylännimeen viittaava lautamiehen nimi on Llarens Øuidson – siis Lars Övidhinpoika. Nimi Övidh on puhuttelunimi henkilölle, joka on kantanut komeaa viikinkinimeä Övidher. On varsin perusteltua olettaa, että tanskalaisnimisen Llarens Øuidsonin isä, 1300-luvulla elänyt tanskalaissyntyinen uudisasukas Øvidher on Övitsbölen eli Ylästön kylän perustaja. Lautamiehen etunimi Llarens on alkuperäisessä latinankielisessä muodossaan pyhimykseen viittaava Laurencius eli Sant Lars, Pyhä Lauri. Helsingan kirkon suojeluspyhimyksen nimen antaminen Övidherin pojalle voisi viitata siihen, että hän on syntynyt ja kastettu Helsingassa; toisaalta Pyhä Lauri on ollut jostain syystä erityisen suosittu pyhimys pohjoismaissa. 

Sana böle tarkoittaa uudiskylää tai uudistaloa. Alun pitäen yhdeksi taloksi perustetun Övitsbölen nimi tarkoittaa siis Övidhin uudistaloa. Pääte böle osoittaa kylän olevan by-loppuista kylää nuorempi. Tästä voi olettaa, että Övitsbölen emäkylä on ilmeisesti ollut lähin by-päätteinen kylä eli Tolkinkylä. Tätä todistaa se, että vuoden 1543 veroluettelossa Tolkinkylän veroluku on 2 ½ ja Ylästön 1½ eli veroluvut yhdessä muodostavat kokonaisluvun. Övitsböle-nimisen uudistalon jatkajat ovat kylän kantatalot Smeds, Syrak, Lassas ja Ollas.

Vaikka Ylästö erotettiin Tolkinkylästä jo 1400-luvulla, riideltiin kylien välirajasta vielä yli 300 vuotta myöhemmin. Maanmittari Nils Westermark päätti 28. heinäkuuta 1750 riidanalaisen kylärajankäynnin Tolkinkylän ja Ylästön välillä. Käsin kirjoitetussa, piirretyssä ja väritetyssä toimituskartassa kuvataan toimituksen mukainen rajan kulku rajamerkkeineen, ylästöläisten vaatimus rajan paikasta sekä niiden väliin jäävä riidanalainen alue. Toimituksessa todetut rajamerkit ja -pyykit on kuvattu selitysosassa tarkoin, ja ainakin osa niistä on mahdollista paikallistaa kartan ja kuvauksen avulla vielä tänäkin päivänä. Lähde: Maanmittaushallituksen arkisto/Helsingin maalaiskunta, Tolkby och Öfvitsböle: Rågångskarta med beskrifning 1750, B11b:3/3.

Övitsbölen suomenkielinen nimi Ylästö on ns. kansanetymologia eli virheelliseen käsitykseen perustuva suomennos. Sana övit on sekoitettu över-sanaan, ja nimen on ajateltu tarkoittavan jotain ylhäällä olevaa; esimerkiksi jokivarressa ylävirtaan kirkolta olevaa kylää.

LUOSTARI LUOPUU OIKEUKSISTAAN

Poliittiset suhdanteet kuitenkin muuttuivat, ja luostarin mahdollisuudet pitää saamansa lahjoitukset heikkenivät. Voimistunut Turun hiippakunta ei katsonut hyvällä vierasmaalaista miestä Porvoon kirkkoherrana, ja lopulta joutui luostari luopumaan Porvoon sekä Sipoon ja Pernajan patronaateista kalastusoikeuksineen ja muine tulonlähteineen. Syyskuussa 1428 oikeudet myytiin sadalla Englannin nobelilla (kultaraha) Turun hiippakunnalle. Kullan arvolla mitattuna kauppahinta olisi nykyrahassa alle 50.000 euroa, mikä lienee halpa hinta Porvoon, Sipoon ja Pernajan kirkollisveron ikuisesta tuotosta.

Oikeudet olisi kuitenkin aikaa myöten menetetty, sillä paavin valta-asema oli jo alkanut horjua, ja seuraavalla vuosisadalla katolinen aika Ruotsissa päättyi. Kuningas Kustaa I Vaasa peruutti Turun hiippakunnan omistukset valtiolle, ja perusti Helsingajoen suulle Helsingforsin kaupungin, jonka emäpitäjää kutsuttiin siitä lähtien nimellä Helsinge, suomeksi Helsingin pitäjä, nykyinen Vantaan kaupunki.

Suomalaissyntyisen piispan, Mauno Särkilahden käynnistämä oikeudellisten asiakirjojen kopiointityö tuotti kauniin tuloksen: 727 kappaletta Suomen kirkon oikeuksia ja omaisuutta koskevia asiakirjoja vuosilta 1229 – 1515 oli kopioitu ja sidottu kopiosarjaksi, jota kansiensa värin mukaan kutsutaan nimellä Turun tuomiokirkon musta kirja. Tällä oli pyritty turvaamaan Turun hiippakunnan eli Suomen kirkon oikeudet maailman muutosten keskellä.

Mutta toisin kävi: kuningas Kustaa siirrätti kopioidut asiakirjat Tukholmaan, ja käytti niitä selvityttääkseen hiippakunnan omaisuuden ja siirtääkseen sen sitten kruunulle. Näin Mustakirja vastoin tarkoitustaan auttoi konfiskoimaan Turun hiippakunnalta ja sen seurakunnilta niille kuuluvan omaisuuden.

Matti Hilli
Kirjoittaja on Vantaan Ylästössä asuva oikeushistorian harrastaja, Vantaan kaupungin historiatoimikunnan puheenjohtaja ja Vantaa-Seuran hallituksen jäsen.

Lähteet:
Edv. Blomqvist, Huomattavimmista kalastuslaitteista Kymijoessa ja sen vesistöissä, Suomen Kalatalous 1:1912
Hornborg-Jutikkala-Rosén-Waris; Helsingin kaupungin historia I (SKS 1950)
Saulo Kepsu: Uuteen maahan – Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö (Tammerpaino 2005)
Mikael A. Manninen: Lastuja Vantaanjoen historiasta (verkkoblogi)
Ilmari Salomies: Suomen kirkon historia I (Otava 1944)
Tapio Salminen: Fishing with Monks - Padise Abbey and the River Vantaanjoki from 1351 to 1429. (University of Tampere 2012)
Tapio Salminen: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika (Otava 2013)
Kustaa Vilkuna: Lohi (Otava 1975)
Kansallisarkiston (Helsinki) ja Riksarkivetin (Tukholma) tietokannat sekä yksittäiset hakusanat internetissä.


perjantai 16. marraskuuta 2018

Nälkää, kiinalaisia ja julmuuksia – Vantaa sata vuotta sitten

”Ei me kyllä se talvi nukuttu ollenkaan. Aina kun risahti niin hypättiin”, kuvaili piispankyläläinen Hilma talvea 1917–1918. Sata vuotta sitten käydyn sisällissodan ympärillä elettiin aikaa, jolloin asiat olivat päälaellaan. Tuo omituisten tapahtumien ketju alkoi jo vuonna 1914, jolloin syttyi ensimmäinen maailmansota.

Ensimmäisen maailmansodan vaikutukset heijastuivat nopeasti Suomeen. Aluksi emämaa Venäjän osallistuminen sotaan toi alueelle varallisuutta, kun tehtaat kävivät kuumina Venäjän armeijalle ja Helsingin ympäristön linnoitustyömaat työllistivät. Noususuhdanteesta lähdettiin kuitenkin pian jyrkkään laskuun. Venäjällä poliittinen tilanne oli sekava. Linnoitustöiden ja tehdastilausten yhtäkkinen loppu sekä venäläisten elintarvikkeiden tuonnin tyrehtyminen johtivat ongelmiin myös Suomessa. Monet eri syyt johtivat yhteiskuntaluokkien väliseen luottamuspulaan ja kansa alkoi jakaantua kahtia.

Muistot reilun sadan vuoden takaisista tapahtumista ovat haalistuneet ja ne on haluttu usein myös tahallisesti unohtaa. Huomasimme Vantaa-Seurassa jo itsenäisyyden juhlavuoden tapahtumien yhteydessä, että ihmisillä oli valtava halu tietää, mitä Suomen itsenäistymisen ympärillä oli tapahtunut. Kun kukaan ei enää osannut kertoa, oli otettava selvää.

Ensimmäisestä maailmansodasta kertova opastus Tikkurilan taistelun vuosipäivänä 12.4.2018 Kirkonkylässä kiinnosti ja aiheutti kylään yleisöryntäyksen. Kuva: Andreas Koivisto.

Vantaan kaupunginmuseossa säilytetään kopioita Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen Vantaalla vuonna 1980 tekemistä haastatteluista. Ääninauhat tarjoavat paikallisesti merkittävän aikaikkunan menneeseen. Aineisto valottaa harvemmin parrasvaloissa olevien lasten ja naisten arkisia kokemuksia sota- ja pula-ajan tapahtumista. Aineistosta nousevat esiin niin pienten lasten kokemat pelot kuin kunnioitus rohkeita, perheitään puolustaneita äitejä kohtaan.

Sisällissota on tänä vuonna nostettu esiin usein irrallisena, hirvittävänä ajanjaksona, jolle on voitu määritellä tarkat päivämäärät. Aikalaiskuvauksista voidaan huomata, että ajanjakso nähtiin laajempana arjen normeista ja rutiineista poikkeavana ajanjaksona. Ajan kokeneiden vantaalaisten kertomuksissa itse sota ei nouse muun yläpuolelle. Ajanjaksosta muistettiin kaikkein parhaiten yleinen kummallisuus, kiinalaiset metsänraivaajat sekä nälkä.

Jos yksi asia tulisi nostaa kaikkein merkityksellisimmäksi, se olisi lähes jokaisen haastatellun mainitsema nälkä. Kuinka ensimmäisenä loppuneet sokeri sekä kahvi korvattiin korvikkeilla ja vähitellen pehmeiden jauhojen tilalla olivat kovat kuoret. Leipä oli piikkistä ja jos jollakin oli varaa heittää pois perunankuoret, löytyi niillekin ottaja. Työläisperheissä nälkä oli jokapäiväistä, tilallisilla kenties vain ylellisyystuotteiden puutetta. Seutulassa muistetaan kerjäläisiä kulkeneen sellaisella vauhdilla että ”kun yksi meni ulos niin toinen tuli sisään”.

Linnoitustyömaiden mukanaan tuomaa työvoiman puutetta korjattiin ”kiinalaisilla” eli Aasian eri kansallisuuksia edustaneella miesjoukolla. Vain puolisen vuotta Suomessa töitä tehneet kiinalaiset ovat jättäneet paikallisiin lähtemättömän muistijäljen. Pitäjässä suhtauduttiin pelokkaan ennakkoluuloisesti kiinalaisiin, joilla oli paikallisista poikkeavat tavat ja ulkonäkö. ”Niillä oli niin pitkät letit ku hevosen hännät tonne maahan asti. Ihan mustanaan toi maantie kun ne tuotiin tänne,” muisteli eräs vantaalaisrouva.

Usein muistetaan, että kiinalaiset tulivat tänne rakentamaan linnoituksia, vaikka todellisuudessa he kaatoivat metsää. Kiinalaiset joutuivat asumaan ahtaasti kylmissä maaparakeissa ja saivat osakseen pilkkaa ja kiusaa. Pian paikallisten pelko muuttui sääliksi ja myös auttamishaluksi. Nuoriso otti vieraihin kontaktia ja ainakin kirosanat ja rivoudet opeteltiin puolin ja toisin.

Toisaalta nälästä ja kiinalaisista oli turvallisempi puhua kuin kaikkia koskettaneesta sisällissodasta. Sisällissodasta käytettiin aineistossa yleisimmin nimityksiä kapina, punainen aika tai vapaustaistelu ja aikaa kuvattiin surulliseksi ja kamalaksi. ”Se oli kauheaa aikaa. Ei tiennyt kuka oli ystävä ja kuka vihollinen”, kertoi parikymppisenä sota-ajan kokenut Hanna.

Helsingin pitäjä – Vantaa 2019 teoksesta voi lukea tarkemmin vantaalaisten muistoja ensimmäisen maailmansodan ajalta.

Tutkimustyöstä syntyi artikkeli Vantaalaisia muistoja ensimmäisestä maailmansodasta. Se julkaistaan joulukuun alussa ilmestyvässä Vantaa-Seuran vuosikirjassa Helsingin pitäjä – Vantaa 2019. Kirjoituksesta on myös ruotsinkielinen tiivistelmä. Tutkimus- ja kirjoitustyön mahdollisti Aktiastiftelsen i Vanda -säätiön Vantaa-Seuralle myöntämä avustus.

Aineisto jätti myös aukkoja. Haastatteluaineisto ei kertonut punaisten tekemistä murhista tai valkoisten julmasta kostoterrorista. Paikallisesti merkittävän Tikkurilan taistelun osalta artikkelia varten kerättiin tietoja lähinnä kirjallisuudesta. Tietoja täydennettiin Vantaan kaupungin ja seurakunnan arkistoaineistolla sekä muutamilla muilla lähteillä. Voitiin huomata, että muistitietoaineisto tuki hyvin virallista historiankirjoitusta ja tutkimuksella pystyttiin myös tuomaan uusia näkökulmia menneisiin tapahtumiin.

Vantaa-Seuran vuosikirja tallentaa tutkimuksillaan ja kirjoituksillaan Vantaan tapahtumia menneiltä ajoilta aina nykypäivään asti. Joulukuussa ilmestyvä vuosikirja on järjestyksessään jo 51. ja sen pääteemana on Kuninkaantie Vantaalla. Kirjaa voi tilata Vantaa-Seuralta http://vantaaseura.fi/tilauslomake/ hintaan 25 €. Kirjaa jälleenmyyvät myös hyvin varustellut kirjakaupat.

Mikäli sadan vuoden takaiset tapahtumat jäivät kiinnostamaan, voit tiedustella Vantaa-Seurasta aiheeseen liittyvää luentoa, opastusta tai retkeä. Yhteydenotot riina.koivisto@vantaaseura.fi.

Kirjoituksen suorat lainaukset ovat katkelmia Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen Vantaalla vuonna 1980 suorittamista haastatteluista.


Riina Koivisto

perjantai 24. elokuuta 2018

Helsingan keskiaikapäivä tarjosi elämyksiä kaikille aisteille

Auringonvalossa kylpenyt pappilan puutarha ja Pyhän Laurin kirkko tarjosivat parastaan Helsingan keskiaikapäivässä 11.8.2018. Kaikkia aisteja kutkuttanut tapahtuma houkutteli paikalle ennätykselliset 8000 kävijää. Keskiaikamarkkinoilla kauppa kävi ja eri näytökset sekä ohjelmanumerot keräsivät runsaan yleisön. Väkeä riitti myös opastuksille ja luennoille. Me järjestäjät panostimme siihen, että vierailu markkinoilla olisi aikamatka menneeseen niin hajuineen, äänineen kuin makuineen.

Tapahtumapäivänä vierailijoiden huulilla kareili hymy ja ihmiset viihtyivät tapahtumassa usean tunnin ajan. Tapahtuma on saanut yleisöltä erittäin positiivista palautetta ja olemme Vantaa-Seurassa olleet asiasta jopa hieman hämillämme. Iloitsemme siitä, että onnistuimme tavoitteissamme ja erityisesti lapsiperheet löysivät tapahtuman.

Keskiaikaelävöittäjät takasivat pappilan puiston aidon tunnelman. Kuva Riina Koivisto.

Saamissamme palautteissa on noussut esiin tapahtuman aito stressittömyys, jota kaivataan vastapainoksi nykypäivän hektisyyteen. Myös tapahtuman historiallista aistimaailmaa kiiteltiin. Helsingan keskiaikapäivää kehuttiin Vantaan parhaaksi kesätapahtumaksi ja sille toivottiin pitkää ikää.

Tapahtuman suosion kasvu on ollut huimaa. Saamamme palaute ja kävijämäärän kasvu todistavat, että Helsingan keskiaikapäivää tarvitaan. Kotiseudusta, historiasta ja vaihtoehtoisista markkinoista ollaan kiinnostuneita. Kiireettömyys, ainutlaatuisuus ja ympäristöystävällisyys ovat valttejamme.

Tavarat vaihtoivat omistajaa ja myyjien kojuilla riitti vilskettä. Kuva Riina Koivisto.

Myös yhdistyksen tavoite tuoda esiin Vantaan juuria ja historiaa onnistui. Sivukorvalla kuulimme, kuinka lapset keskustelivat vanhempiensa kanssa Vantaan historiasta. Eräs isä pohti poikansa kanssa Vantaan entistä nimeä Helsinga. Todistimme, kuinka pikkuinen tyttö raahattiin väkisin kotiin ja äiti lohdutteli, että ensi vuonna pääset uudelleen.

Tapahtuman päätyttyä ja pappilan puiston hiljennyttyä jäljellä jäi siisti puisto ja tuhansien ihmisten vierailusta todistivat ainoastaan muutamat taittuneet ruohonkorret ja hevosen jälkeensä jättämät kakkarat. Myös tapahtuman järjestelyt pyrittiin tekemään mahdollisimman ekologisesti ja turhaa jätettä välttämällä. Muovia ei tunnettu keskiajallakaan ja toivoimme tapahtuman myyjienkin pitävän sen mahdollisimman kaukana puistosta.

Vantaa-Seura järjesti Helsingan keskiaikapäivän tänä vuonna kolmatta kertaa yhteistyössä Tikkurilan seurakunnan kanssa.  Vaikka tapahtumassa vierailijalle kokemus keskiaikapäivästä on harmoninen, ei samalta aina tunnu meistä tapahtuman järjestelijöistä. Tämä ilmaistapahtuma tuotetaan erittäin kustannustehokkaasti ja pienin resurssein. Tapahtuman onnistuminen ei olisi mahdollista ilman vapaaehtoisten valtavaa työpanosta tai tukijoidemme Vantaan kaupungin ja Aktiastiftelsen i Vandan avustuksia.
Parantajan koju oli kokonaan Helsingan keskiaikapäivän vapaaehtoisten toteuttama. Kuva Riina Koivisto.

Meille tapahtumajärjestäjille on heitetty odotuksia ja haasteita. Yleisöllä on suuret ennakko-odotukset tapahtumaa kohtaan ja meillä taas pienet resurssit, joilla niihin vastata. Myös tapahtuma-alue asettaa järjestelijöille ja yleisömäärälle omat haasteensa. Olemme kuitenkin nöyriä kehujen edessä, haasteet on otettu vastaan ja ensi kesän tapahtuman järjestelyt ovat alkaneet!

Riina Koivisto, Vantaa-Seuran toiminnanjohtaja ja Helsingan keskiaikapäivän järjestelijä

perjantai 17. marraskuuta 2017

Vantaa-Seuran juhlakirja numero 50 ilmestyy marraskuun lopussa!

Lähiviikkoina ilmestyy järjestyksessään jo 50 Helsingin pitäjä -julkaisu! Ensimmäinen Helsingin pitäjä ilmestyi vuonna 1963 lehtisen muodossa. Alkuvuosina julkaisu ei aina ilmestynyt aivan joka vuosi, mutta 1980-luvulta lähtien Helsingin pitäjä on ilmestynyt vuosikirjana vuosittain tähän päivään asti. Ensimmäisen numeron kunniaksi uuden juhlakirjan teemana on 1960-luvun Vantaa. Kirjassa tarkastellaan, minkälainen paikka tuleva kaupunki oikein oli julkaisusarjan syntyaikoihin.

Tarkalleen ottaenhan ei voida puhua Vantaasta vielä 1960-luvulla, sillä Vantaa syntyi vasta 70-luvulla. Sitä ennen puhuttiin Helsingin maalaiskunnasta. 60-luku oli kuitenkin suurta murrosten aikaa, joka loi pohjan sille, että maalaiskunnasta tuli kaupunki 1970-luvulla. 60-luvulla oli vaarana, että paikkakunta liitettäisiin Helsinkiin. Liitoksen välttämiseksi täällä tehtiin suuria päätöksiä ja ryhdyttiin rakentamaan isoja kerrostaloalueita. Näin vastattiin sotien jälkeiseen tarpeeseen, jonka suuri muuttoaalto maan muista osista pääkaupunkiseudulle oli aiheuttanut.


1960-luvulla alkanut rakennusbuumi tarkoitti sitä, että nykyisen Vantaan alueen perinteinen elinkeino suurilta osin muuttui. Näin lähellä pääkaupunkia oli suurien rakennushankkeiden jälkeen hankalaa harjoittaa maanviljelystä. Vanhojen maanviljelijöiden oli löydettävä uusia toimeentulomuotoja. Samalla syntyi pelko siitä, että vanhan elinkeinon väistyessä vanhat paikalliset tavat ja perinteet unohtuisivat.

60-luvulla alkoi se kehitys, joka muutti suurimman osan vantaalaisista talonpojista kaupunkilaisiksi. Tämä reilu 50 vuotta kestänyt kehitys on johtanut siihen, että Vantaa on nykyään Suomen neljänneksi suurin kaupunki reilulla 220 000 asukkaalla. Mutta vaikka Vantaa onkin kaupunki, ei maaseutu ole täältä kadonnut. Yksi kaupungin vahvuuksista piilee siinä, että täällä yhdistyvät sekä maaseudun että kaupungin ominaisuudet. Vantaalla voi asua hyvin kaupunkimaisesti, mutta luontokohteisiin on aina lyhyt matka.

Vuosikirjassa pyritään monipuolisesti tarkastelemaan kaikkia yllämainitsemiani aiheita Vantaan reilun 50 vuoden takaiselta ajalta. Artikkeleissa mietitään, kuinka oltiin huolestuneita katoavasta talonpoikaisperinnöstä ja kuinka se pyrittiin pelastamaan, miten aluerakentaminen lähti käyntiin, millaista elämää radan varren työväen esikaupungeissa vietettiin ja tarkastellaan kaupungin hienoa puroluontoa. Lisäksi tehdään pieni katsaus 1800-luvun jälkipuoliskon elämään maalaiskunnassa, aikaan jolloin myös Aleksis Kivi oleskeli täällä ja kestikievaritoiminta oli huipussaan.

Vantaa-Seuran omassa vuosikatsauksessa katsellaan puolestaan mennyttä vuotta 2017, joka oli monessa suhteessa yhdistyksen juhlavuosi. Päällimmäisenä juhlan aiheena oli varmasti valinta vuoden 2017 Suomen parhaaksi kotiseutuyhdistykseksi. Palkintoperusteissa kiiteltiin yhdistyksen monipuolista toimintaa ja yksi lisäkiitoksen aihe oli vuosittaisen Helsingin pitäjä–Vantaa -kirjan julkaiseminen. Vantaa-Seuran jäsenet voivat syystäkin todeta olevansa Suomen parhaassa seurassa!

Andreas Koivisto

tiistai 15. elokuuta 2017

Vantaa-Seura on vuoden 2017 Suomen paras kotiseutuyhdistys!

Vantaa on siisti paikka! Itse olen aina ollut hyvin ylpeä omasta kotiseudustani. Olen neljännen polven vantaalainen ja voi varmaan sanoa, että kotiseutuylpeys tuli minulle jo äidinmaidon mukana. Vaarini ja mummoni, sekä hänen vanhempansa olivat kaikki aktiivisia järjestöihmisiä. Isovanhempani ja vanhempani ovat jo pienestä pitäen pitänyt huolta historia, arkeologia ja kotiseutukiinnostuksestani. Asiaa auttoi tietenkin, että asuimme pienenä ollessani kivikautisen asuinpaikan päällä. Vaarini tapasi, kun ei jaksanut katsoa minua pyörimässä jaloissaan, lähettää minut viereiselle pellolle etsimään kivikautisia ruukunpalasia. Myöhemmin löysin paljon muutakin jännää kotialueeni historiasta.

Suomen Kotiseutuliiton valtakunnallisilla kotiseutupäivillä Jyväskylässä jakama kunniakirja vuoden 2017 kotiseutuyhdistykselle Vantaa-Seuralle.

Varttuessani huomasin kuitenkin ihmetyksekseni, että Vantaaseen suhtauduttiin muualla monesti hiukan nihkeästi, kaupungin nimellä näytti usein olevan negatiivinen kaiku. Jouduin esimerkiksi ollessani Helsingissä lukiossa usein puolustelemaan kotipaikkakuntaani. Vieläkin on meille Vantaa-Seurassa arkea kääntää ja oikaista ihmisten ennakkoluuloja Vantaasta. Onneksi se ei ole vaikeaa.

Vantaalta löytyy kaikkea. Rosoisia lähiöitä. Ei ehkä kuulosta kaikkien korviin kovin hienolta asialta, mutta monet niissä asuvat kokevat sen voimavaraksi ja ovat ylpeitä lähiöasukkaita. Lähiöitä on viime vuodet ehostettu maalaamalla betonipinnoille komeita taideteoksia. Vantaalla on myös paljon rakentamattomia alueita ja luontokohteita sekä arvokkaita kulttuuriympäristöjä, kuten vanhoja keskiajalta juontavia kylätontteja. Ehkä juuri se monimuotoisuus, johon sisältyy kaupunkimaisema, luontokohteet ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaat paikat, kuvaa parhaiten kotikaupunkiamme.

Kaikki edellä kuvaamani paistaa läpi ja näkyy myös kirjoitetussa muodossa vuosikirjassamme. Ensi vuoden kirja on jo työn alla ja ilmestyy tämän vuoden lopussa. Se tulee olemaan järjestyksessään jo 50 kirja. Vantaalta eivät kiinnostavat aiheet näytä kerta kaikkiaan loppuvan!

Vantaa-Seuran delagaatio kotiseutupäivillä Jyväskylässä, vasemmalta Riina Koivisto, Karoliina Junno-Huikari, Andreas Koivisto, Kati Tyystjärvi, Marika Stam sekä Tuomas Suihkonen.

Kirjalle ja muullekin seuran toiminnalle on tietenkin luotu pohjaa jo kauan. Seuran perustamisesta 1960-luvun alussa saakka Vantaalta on aina löytynyt paikkakunnan historiaan ja kotiseutuun sitoutuneita ihmisiä, jotka ovat kehittäneet seuraamme. Heistä on eritoten syytä mainita kaksi; pari vuotta sitten edesmennyt kotiseutuneuvos Lauri Leppänen sekä yli 30 vuotta seuran puheenjohtajana toiminut Jukka Hako. Heidän panostustaan Vantaa-Seuran hyväksi ei voi yliarvioida!

Se, että pystymme vuodesta toiseen tuottamaan hienoja tapahtumia ja tarjoamaan ihmisille kotiseutuelämyksiä vaatii tietenkin paljon työtä ja osaamista. Meillä Vantaa-Seurassa on onneksi todella päteviä ja hyvin koulutettuja työntekijöitä ja uskomaton määrä Vantaa-tietoutta. Lisäksi meillä on johtokunnassa kiinnostuneita, osaavia ja auttavia ihmisiä. Kotiseututyö vaatiikin paljon itsensä likoon laittamista.

Oman henkilökunnan ansiosta meidän ei tarvitse pakottaa ketään hommiin, vaan pakolliset työt hoitaa palkatut työntekijämme. Pakollisten töiden lisäksi he pitävät esitelmiä, opastavat, tekevät tutkimustyötä, järjestävät tapahtumia ja retkiä ja vaikka mitä muuta. Ja tekevätpä sen vielä todella ammattimaisesti ja hyvin!

Vantaa-Seurassa ei siis ole pelkoa siitä, että jäsenet joutuisivat tekemään itsensä kannalta ikäviä hommia. Toki he saavat mieluusti tulla mukaan auttamaan tapahtumaan tai muuhun sopivaan tehtävään jos vain haluavat. Vapaaehtoisten avulla tapahtuma saa aina lisäarvoa, kun pystyy heidän avullaan järjestämään lisäohjelmaa. Erinomainen esimerkki vapaaehtoisten hienosta panostuksesta oli 12.8.2017 järjestetty Helsingan keskiaikapäivä, jossa vapaaehtoisilla oli merkittävä panos!

Vantaa on kuitenkin kaupunkina nuori ja tänne on viimeisen 50 vuoden aikana muuttanut valtavasti väkeä, ja muuttaa jatkuvasti lisää. Suurimmaksi osaksi nämä ihmiset eivät tunne uutta kotiseutuaan. On siis Vantaa-Seuralle iso haaste jakaa kaikille uusille ja nykyisille vantaalaisille kotiseututietoutta. Mutta onneksi on tosiaan mistä ammentaa. Itse asiassa koko pääkaupunkimmekin oli alun perin osa Vantaata, silloista Helsingin pitäjää. Myös stadilaisten kannattaisi siis tutustua paremmin Vantaaseen ja oppia tuntemaan sitä kautta omia juuriaan. Monet heistä taitaa tällä hetkellä pitää vantaalaisia jonkinlaisina pikkusisaruksinaan, mutta tilannehan on oikeasti ihan päinvastainen!

Andreas Koivisto, Vantaa-Seuran puheenjohtaja