maanantai 12. huhtikuuta 2021

Rakkaudesta Vantaaseen: Tarinoiden ja hyvien naapureiden Vantaa

Minun vantaalaisuuteni on ennen kaikkea tarinoita. Kirjailijalta sellaista suhdetta kotiseutuun sopii tietysti odottaakin. Tarina alkaa siitä, kun olin 2-vuotias ja vanhempani toivat minut uuteen kotiimme Korsoon. Meille uusi koti, pieni ja vanha keltainen puutalo, oli äidilleni unelmien täyttymys. Minulle ilmeisesti ei. Tarrauduin syliin. En halunnut koskea jalallanikaan uuden kodin lattiaa. 

Polkupyörän satulan säätöön sai apua naapurista. Tässä kuvassa ollaan mummolassa. Kuva: Soili Pohjalaisen kotialbumi.


Oikeastaan vantaalaisuuteni ulottuu paljon kauemmaksi, niihin sattuman ja kohtalon oikkuihin, jotka toivat Pohjanmaalta, Pohjois-Karjalasta, Hämeestä ja Uudenmaan Nurmijärveltä lähtöisin olevat isovanhempani aikoinaan Helsingin maalaiskuntaan. 

Vantaalaisuuteni tarinoihin kuuluu Hiekkaharjussa sijainnut äitini lapsuudenkoti, jonka keittiön komeron takaseinän läpi isoäitini jutteli naapurin rouvan kanssa. Sen saman naapurin rouvan kanssa he huijasivat isoisäni lapsenvahdiksi siksi aikaa, kun rouvat kävisivät riisikupongilla ostamassa riisiä. He mitään riisiä lähteneet ostamaan. Isoisäkin tajusi sen kohta ja haki rouvat kotiin tanssilavalta, joka sijaitsi nykyisen Tikkurilan ortodoksisen kirkon lähellä.

Olemassaoloni on monen pienen seikan ja sattuman ansiota. Kävi niin, että toinen isoisäni sai ensin päähänpiston perustaa sukulaisnaisen kanssa kaupan Korson Vierumäkeen ja sitten päähänpiston rakentaa oman kaupan kylän toiselle puolelle Jokivarteen. (Isoisäni sai useita päähänpistoja. Ne kaupat jäivät sitten mummoni hoidettaviksi.) Minun kannaltani oleellista oli myös se, että äitini perhe muutti Hiekkaharjusta Jokivarteen. Muuttomatkalla pesukoneen kansi lensi hienossa kaaressa kyydistä Korson asemalla ja jäi sille tielleen. Kannaltani onnekasta oli myös se, että isäni oli, kuten tarina kertoo, niin laiska mies, ettei viitsinyt lähteä hakea vaimoa kaukaa vaan otti puolison melkeinpä saman tien varresta, missä itse asui. Siitä kului sitten joitakin vuosia ja oltiin siellä vanhassa keltaisessa talossa, jonka lattialle en suostunut astumaan.

Minusta ja uudesta kodista tuli pian kavereita. Mielestäni oli hauskaa, kun sadesäällä talon kellarikerroksen lattia lainehti vettä. Minä iloitsin, äitini ei. Kului vuosia. Keltainen talo myytiin, meille rakennettiin viereen uusi talo. Kului vuosia. Minä muutin pois kotoa ja Vantaalta. Joku kerran sanoi, että vantaalaiset nuoret ovat kuin lohet. Palaamme kotiseudulle kuin Vantaan vaakunan kala, kun on perheen aika. Minä palasin takaisin miehen ja lapsen kanssa. Kului vuosia. Rakennutimme vanhan keltaisen talon paikalle uuden keltaisen talon. 

Perheemme kolme polvea ovat leikkineet lapsina samalla kylällä. Tekstin kirjoittaja kuvassa keskellä. Kuva: Soili Pohjalaisen kotialbumi.


Vantaalaisuus on minulle paitsi tarinoita myös ihmisiä, naapureita, jotka ovat pysyneet samoina vuosikymmenten ajan. Pienenä kävin mielelläni tarinoimassa naapureiden luona. Naapurit tontin molemmin puolin asensivat minulle sillat ojien yli, jotta pääsin kätevämmin naapureiden luo kyläilemään. Ei sellaista satu jokaiselle lapselle, mutta jollekin vantaalaiselle voi hyvinkin sattua. On hienoa, että nyt voin vuorostani auttaa itse sitä naapuria, joka auttoi minua lapsena nostamalla pyöräni satulaa sitä mukaa kun kasvoin ja pumppaamalla ilmaa menopelini renkaisiin. 

Kotikylälläni Korsolla on huono maine. Olen sen mainetta monesti selitellyt. Että on mainettaan parempi paikka. Olen myös veistellyt vitsiä asuinalueeni maineesta, ennen kuin muut ehtivät sen tehdä. Vaan mitäpä, jos en enää selittelisi enkä veistelisi? Mitäpä sitä selittelemään ja kaikille kertomaan, että on semmoinen paikka kuin Vantaa ja Korso. Siellä saa elää tavallaan, on metsää kulkea, on hyviä naapureita. Siellä syntyy tarinoita.

Soili Pohjalainen

Soili Pohjalainen on vantaalainen kirjailija. Hänen toinen romaaninsa Valuvika (Atena) ilmestyi vuonna 2019. Pohjalainen palkittiin esikoisteoksestaan Käyttövehkeitä (Atena 2016) Kalevi Jäntin palkinnolla. Pohjalaisen kirjoittama elämäkerta Isomettän poika – Jari Isometsän koko tarina (WSOY) ilmestyy lokakuussa 2021.

Yllä oleva kirjoitus on osa Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden Rakkaudesta Vantaaseen -blogisarjaa.